Siirry pääsisältöön

Timanttinen geenivirhe.

Tarkoitukseni oli tulla kirjoittamaan onnistuneesta perheristeilystä Tukholmaan. Homma kaatui kuitenkin ihan ensisijaisesti tilanteeseen, jossa minulla on laittaa tuolta parin päivän reissulta vain yksi kuva.


Noin.

Olin uskollinen turisti ja kuljin koko reissun kamera kaulan pielessä, mutta jokin meni vikaan ja ränkingin jälkeen vain tämä kuva läpäisi blogisuodattimet. Eikä ihan helposti tämäkään.
Well done – munkin mielestä.

On olemassa myös toinen syy, joka muutti päivän aiheen. 
Mun suvun naiset.

Meillä kiertää kuulkaa suvussa semmoset timanttiset persoonallisuusgeenivirheet, ettei ole tosikaan. Niin pitkälle kun minä oon nähnyt, niin tämä geenivirhe on lirvahtanut eteenpäin mun mummustani.

Taudin kuvaan kuuluu ylitsevuotavaa iloa niin että räkä lentää. Ronskia, ÄÄNEKÄSTÄ ja itseironista huumoria sekä muita vahvan humalatilan kaltaisia käytöhäiriöitä – italialaisillekin tyypillisellä elekielellä varustettuna.
Saattaa aiheuttaa myös runsaan määrän lämminhenkistä vastaanottoa kerta toisensa jälkeen.

Olen kirjoittanut tästä sukumme timantista aiemminkin, mutta kyllä mä nyt näen että taas on hyvä aika.

Mun mummu on 85 vuotias, enkä mä ole nähnyt sitä koskaan vihaisena. En edes pettyneenä.
Fiksummat ehkä jo hoksasivatkin, etten ole ollut katselemassa mummun elämää 85 vuoden ajan, mutta aika perkeleen monta mahdollisuutta näiden 30 vuoden aikana on mummulla ollut sanoa, että "fuck this shit – emmää jaksa."

Vaan kun se jaksaa. Jaksaa päivittää facebookkia, kirjotella sähköposteja, lenkkeillä, kestiä kaiket päivät milloin mitäkin vieraita – jopa naapureiden muuttomiehetkin.

Vappu on mummulle kiireistä aikaa, kun naapuritalon rientoihin tarvitaan munkkeja. Ja mummuhan paistaa. Keskimäärin 120 kappaletta per vappu. Mutta kattila vetää kerrallaan vain kolme.
Ei se mummua haittaa. Aikaa on.

Mummu on aina positiivinen, kannustava, iloinen, iloinen ja iloinen. Nauraa meidän kanssa räkä poskella maailman huonoimmillekin vitseille.

Jotta jos joku joskus erehtyy miettimään, miks me suvun naiset ollaan tämmösiä, niin syyllinen on tämä rouva kuvan keskellä.

Kattokaa ny sitä.
Meidän suvun timanttinen geenivirhe <3



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …