Massaa vai uniikkia?

Olen lukeutunut siihen ryhmään, joka haluaisi tyylinsä olevan yhtä värikäs ja uniikki kuin oma ailahteleva mieli, mutta joka vuosi toisensa jälkeen liukuu kuitenkin lähelle suurta massaa.  Isolla viiveellä tosin.

Kun joku innostuu vetämään trumpettihousut jalkaansa vuonna 1996, minun (kuppikakuillakin täytettyjä) nilkkojani nämä liehulahkeet peittelee todennäköisesti 2000-luvun puolella. Kreppirautaa kaipaan yhä edelleen, sillä mahdollisuuteni tuuheisiin hiuksiin oli tuolloin vahvasti läsnä.  Ehkä vielä joku päivä.
Huomenna?

Nuoruudessani tällaisesta trendiviiveestä oli hyötyä, sillä perin tyylitietoisten ystävieni ohimenevät muotivillitykset tuon tuosta.
Lukuunottamatta Mic Macin puolitangossa roikkuvia beigejä reisitaskuhousuja. Siinä oli taikuri ajantasaisesta hankinnasta itsekin ihmeissään.
Taikurin kavereista puhumattakaan.

Vasta nyt 30-vuotiaana ymmärrän, että on yksi huitelin hailee mitä muut ajattelee ja tämä jos mikä luo valtavat mahdollisuudet pukea päälleen IHAN MITÄ VAAN MIELI HALAJAA.

Huomaan kuitenkin "massatrendien" olevan silloin tällöin mieleeni – esimerkkinä tämänhetkinen totaalisen levoton yksisarvishiusväri.
(Lienee tosin tämäkin viime vuoden peruja)

En ajattele näitä kuitenkaan minään muoti-ilmiönä vaan enemmänkin jonkun mestarihuithapelin rohkeutena heittäytyä leikkimään vappua ympäri vuoden.
Huomaan ajattelevani, että mahtava idea – mäki haluun!

Parin viikon takaisen kampaamon aiheuttama megahymykin hyytyi viimeistään eilen, kun katsoin tätä raudalla kiharrettua ja käräytettyä – lakalla suihkittua reuhkaa, jossa "mermaid action" oli hailakka muisto vain. Tilalla lähinnä latvoissa vihertävä "puke action".

Onneksi vinkkasin mielipahastani luottokauneusystävälleni Julille, jolla oli välittömästi hellävarainen ratkaisu mielenterveysongelmiini.




Nämä on tavallisia hiusvärejä huomattavasti hellävaraisempia mömmöjä, koska kyseessä on enemmänkin hoitava hiusnaamio, jossa hieman väripigmenttiä.

Eikä ole hinnalla pilattu. 8,50 e / puteli ihan tavallisesta ruokakaupasta. Ja taatusti riittää useampaankin kertaan ainakin meikäläisen ohkaiseen ruoskaan.

Ohjeet sanoivat vaikutusajaksi muutaman minuutin, mutta koska en ehtinyt lukea ohjeita innostuneen persoonallisuuteni vuoksi, pidin näitä päässäni ainakin puoli tuntia. Ja pidän jatkossakin.
Ajattelin käyttää aina silloin tällöin pesun yhteydessä ikäänkuin ylläpitohommissa.

Mitä ehkä tekisin toisin ensi kerralla, on suojahansikkaiden käyttö.
Smurffikäsiä en tilannut, mutta tulivat kaupan päälle. Jos jokin, niin ne ainakin ovat uniikit.

Ei pöllömpi tuote. Eikä tämä maksettu mainos.
<3

P.S. Mitäs mieltä – oletteko mieluummin massaa vai uniikkia?

Timanttinen geenivirhe.

Tarkoitukseni oli tulla kirjoittamaan onnistuneesta perheristeilystä Tukholmaan. Homma kaatui kuitenkin ihan ensisijaisesti tilanteeseen, jossa minulla on laittaa tuolta parin päivän reissulta vain yksi kuva.


Noin.

Olin uskollinen turisti ja kuljin koko reissun kamera kaulan pielessä, mutta jokin meni vikaan ja ränkingin jälkeen vain tämä kuva läpäisi blogisuodattimet. Eikä ihan helposti tämäkään.
Well done – munkin mielestä.

On olemassa myös toinen syy, joka muutti päivän aiheen. 
Mun suvun naiset.

Meillä kiertää kuulkaa suvussa semmoset timanttiset persoonallisuusgeenivirheet, ettei ole tosikaan. Niin pitkälle kun minä oon nähnyt, niin tämä geenivirhe on lirvahtanut eteenpäin mun mummustani.

Taudin kuvaan kuuluu ylitsevuotavaa iloa niin että räkä lentää. Ronskia, ÄÄNEKÄSTÄ ja itseironista huumoria sekä muita vahvan humalatilan kaltaisia käytöhäiriöitä – italialaisillekin tyypillisellä elekielellä varustettuna.
Saattaa aiheuttaa myös runsaan määrän lämminhenkistä vastaanottoa kerta toisensa jälkeen.

Olen kirjoittanut tästä sukumme timantista aiemminkin, mutta kyllä mä nyt näen että taas on hyvä aika.

Mun mummu on 85 vuotias, enkä mä ole nähnyt sitä koskaan vihaisena. En edes pettyneenä.
Fiksummat ehkä jo hoksasivatkin, etten ole ollut katselemassa mummun elämää 85 vuoden ajan, mutta aika perkeleen monta mahdollisuutta näiden 30 vuoden aikana on mummulla ollut sanoa, että "fuck this shit – emmää jaksa."

Vaan kun se jaksaa. Jaksaa päivittää facebookkia, kirjotella sähköposteja, lenkkeillä, kestiä kaiket päivät milloin mitäkin vieraita – jopa naapureiden muuttomiehetkin.

Vappu on mummulle kiireistä aikaa, kun naapuritalon rientoihin tarvitaan munkkeja. Ja mummuhan paistaa. Keskimäärin 120 kappaletta per vappu. Mutta kattila vetää kerrallaan vain kolme.
Ei se mummua haittaa. Aikaa on.

Mummu on aina positiivinen, kannustava, iloinen, iloinen ja iloinen. Nauraa meidän kanssa räkä poskella maailman huonoimmillekin vitseille.

Jotta jos joku joskus erehtyy miettimään, miks me suvun naiset ollaan tämmösiä, niin syyllinen on tämä rouva kuvan keskellä.

Kattokaa ny sitä.
Meidän suvun timanttinen geenivirhe <3



Too ja much.

Kävipä muuan (tänä)päivänä niin, että lampsin iloisena tyttönä kampaamoa kohti, kourassa valmis suunnitelma hillitystä, aavistuksen punertavasta tupeesta. Astuessani sisään reuhkasalonkiin tapahtui kuitenkin odottamaton (yeah right) YLLÄTYSMIELENMUUTOS.

Viereisen asiakkaan persöönal hiustaikurilla oli aivan valtavan ihana monivärinen karkkitukkaponnari, eikä mitään ollut enää tehtävissä kun sormeni jo nousi osoittamaan kohdetta suun aktiivisesti ohjeistaessa: "Tommonen."

Hillityt punaiset jäi sen siliän tien, kun päälaki oli jo sliipattu lilalla ja sinisellä dipidyyllä.

Lähetin viestin henkilökohtaiselle kriitikolleni saattein: "Arvaa mitkä värit mun päätä koristaa?" johon sain varsin osuvan vastauksen:
"Olisko too ja much?"
Tavallaan.

Mikä tekee tästä My Little Pony -ruoskastani ainutlaatuisen, on sen uskomattoman upea muuntautumiskyky.
Tyvi jätettiin luonnollisten hiusteni väriseksi, jotta juurikasvu ei pääse kasvamaan liian selkeästi ja jotta tämän karkkiunelman piilottaminen onnistuu tarpeen vaatiessa vaikka ponnarille – tai muun sykkyrän turvin.

Lisäksi väri vaihtelee valon mukaan – auringossa värit ovat räväkän kirkkaat kun taas sisävalaistuksessa värejä tuskin edes huomaa.

Ainakaan mustavalko-otoksesta.

Kuva: Juli <3
AI ETTÄ MÄ RAKASTAN RÄVÄYTTÄÄ HETKEN MIELIJOHTEESTA!
Enpä muista koska olisin tullut kampaajalta ulos niin leveä hymy naamallani.

KOKEILKAAPA JOSKUS.
Enkä tarkoita, että pitäisi räväyttää nimenomaan kampaajalla, vaan tehdä jotain mitä tahansa äkkipikaista. Täysin omasta tahdosta – muiden mielipiteistä välittämättä. Extempore, sanovat.

Tämä lienee menevä taas sinne "elä vähän enemmän" -muistokansioon.
Ja niin on meikäläisenkin elämänkaari taas himpun verran värikkäämpi. Ja onnellisempi.

"Monta lettua smurffit yleensä syö"?
Kutsu iltapalalle taisi koskea meikäläistä. Kaiken se kestää #jamitänäitänyton.
<3

Pokaalia pukkaa.

Auringonpaiste sen kun jatkuu vaan ja energiatasot kasvaa, mutta pukeutuminen tuonne alati ailahtelevaan keliin on haastavaa.

Suunnitellessani ulkoilmaan poistumista valitsen kaapista vain ne kepeimmät hepeneet – kiitos sisälle tunkeutuvan, mutta harhaanjohtavan auringonpaisteen. Karu totuus paljastuu kyllä ovesta astuessani kun tuuli riipaisee suoraan kaula-aukosta sisään ja saa jopa lähes tunnottomaksi runnotut kummutkin vapisemaan.

Koska olen kuitenkin jo ehtinyt kaivaa nahkatakkini talvisäilöstä, eikä sitä sinne voi enää palauttaakkaan, niinpä olen ottanut käyttööni Cubuksesta tänä keväänä ostetun ihanan lämpöisen kaulaliinan kumpujakin suojaamaan.
Ja koska mukavuus ennen kaikkea, valitsin jalkaani tänään NYCistä ostamani aarteet – Adidaksen Extaball -shoes.  (Näyttivät olevan muuten nyt tarjouksessa www.adidas.com)

Ja ainahan on hetki aikaa istahtaa tiiliseinän kupeeseen.
Kuvat: Juli <3

Vuoden jalkapallomutsien palkintojenjako on suoritettu ja jaettu ykkössija on täten ojennettu allekirjoittaneen suuntaan.

Poikani (uusperhe)veljensä kanssa ovat aloittaneet hiljattain jalkapallon ja me vähemmän lajikokeneet äidit varsin neuvokkaina lähdimme hankkimaan pojille asianmukaisia varusteita. Palasimme urheiluliikkeestä tyytyväiset ilmeet kasvoillamme – poikien ilosta nyt puhumattakaan.
Ei muuta kun pojat treeneihin uudenkarheat popot jalassa ja pallot sylissä.

Aikansa pelattuaan valmentaja tuli luoksemme, luovutti pallon hyppysiini tiedustellen, minkä lajin pallo mahtaa olla kyseessä. Pelasimme hetken lajiarvoitusleikkiä ja pokkasimme vuoden jalkapallomutsi -palkinnot ihan viimeistään totuuden hetkellä:
Vastaus on tattadadaa: Aikuisten käsipallo x 2.

Miten meni noin niinkun omasta mielestä? Valmentajan mielestä ei erityisen hyvin.


P.S. Blogin ulkoasu muuttuu yhtä ailahtelevasti kuin kirjoittajan mieli. Mutta antaa elämän olla värikästä. Niinkun nää mun sumpit.
<3

#nespresso

Valinnanvapauden suomaa onnea.

Elämäni sai taas ripauksen arkista onnea, kun muistin mahdollisuuteni valinnanvapauteen.

Olin päättänyt lähteä elokuviin. Liputkin varattu ja kaikki.
Suuntasin auton kohti elokuvateatteria, eikä aikaakaan kun tein jo valintaa parkkipaikasta.
Olin NIIN lähellä onnistua tässä arjesta poikkeavasta suunnitelmastani, kunnes jotain tapahtui.
Se iski kehooni uskomattomalla voimalla – 
YLLÄTYSNÄLKÄ.
Eikä mikä tahansa yllätysnälkä. Sellainen yllätysnälkä, joka tyytyy vain yhteen ja ainoaan ruokalajiin eikä todellakaan odota elokuvan päättymiseen saakka. Tuskin edes alkamiseen.
Tämä yllätysnälkä rajuimmasta päästä ajaa vaikka toiseen kaupunkiin saadakseen haluamansa.

Oli tehtävä nopeita päätöksiä. (Ja nehän minulta sujuvat.)
Leffa jäi siltä istumalta kokematta, ollessani jo matkalla kohti himoitsemaani ravitsemusliikettä.

Mitä tästä opimme?
On ihan OK muuttaa mieltänsä. Ja sekös teki taas onnelliseksi. Ja kylläiseksi. <3
Nälkä, mikä ihana tekosyy.

Onnelliseksi teki myös sunnuntaisen aamupäivän keväinen kuvaushetki ihanan Olen nainen -blogin Julin kanssa.

Mennyt Nycin reissu kasvatti melko suppeaa treenihousuvalikoimaani kahdella värikkäällä lahkeella löytäessäni nämä Calvin Kleinin diskounelmat jättimäisestä outlettaivaasta.

Tänään oli erinomainen päivä koeajaa nämä diskopöksyt ja lähes kiivetä niissä vaikka puuhun.




Kuvat: Juli <3

Nyt istun ja kirjoitan Helsingin kalliolla. Aurinko paistaa suoraan syliin ja olo on kuin aurinkokennolla konsanaan.
Mieletön energiaryöppy.
<3

Ja koska onnea ja energiaa ei ole koskaan liikaa, niin arvatkaapa mitä.
MÄ SAIN KUKKIA (ku kävin itte ostamassa.)
#becausimworthit


Vein tämänkin kimpun haukkaamaan vähän raitista ilmaa ja tuomaan iloa lajitovereilleen, mutta eivät kaverit näyttäneet enää ilahtuvan.


Annetaan heidän nyt syrjäytyä rauhassa.
<3

Synttäritytön suurperhe.

Kiitos tyttäreni ainutlaatuisten ystävyyssuhteiden, ei päässyt äiti tänä vuonna livahtamaan syntymäpäiväaidan matallimasta kohdasta aikeena tarjoilla vain perinteiset mummikummikahvit.

Sain muutama viikko sitten puhelun, jossa kehoitettiin hoitamaan tarjoilut pöytään, kun tytöt täräyttävät yllätysjuhlat 11-vuotiaan tyttäreni kunniaksi.

Olen vahvasti kakunleivontavastainen (lue: taidoton) joten myin idean jäätelöbaarista näille esiteineille erinomaisin tuloksin. Suosio oli taattu ja äiti helpottunut.






Tarjolla oli jos minkämoista "äitien tekemää" leivonnaista suoraan pakastealtaasta ja kauppiaan tiskistä.
Todellisuudessa laitoin oman tikkuni ristiin ainoastaan muffinssien valmistukseen ja niidenkin koristelun ulkoistin juhlan 10-vuotiaalle vastaavalle tuottajalle.

Paitsi jos suklaan sulatus popcorneja varten lasketaan ristitikuksi.
Josta seuraakin VINKKI suklaan sulatukseen kaikille niille kohtalokottaraisille jotka eivät omista mikroa tai joille vesihaudesulatus ei ole yhä useamman epäonnistumisen jälkeen vaihtoehto:

1. Vuoraa pieni uunivuoka leivinpaperilla
2. Paloittele suklaa leivinpaperille.
3. Riipaise vajaa 100 asteiseen uuniin ja anna sulaa.
TADAA – ei kökköjä. Ei epäonnistumisia.
<3

Syntymäpäivätyttöni oli myös piirtänyt kuvan meidän perheestä. 
Kuvan, joka sai ajattelemaan. Hymyilemään.

Kuvassa on 9 perheenjäsentä + kaksi koiraa.
Neljä aikuista ja viisi lasta.
Kaksi kotia – yksi perhe.

Paljon kannetaan huolta eroperheiden lasten kohtalosta suuren elämänmuutoksen myötä. Vaan kuinka paljon puhutaan rikkauksista, joita muutokset voivat tuoda tullessaan?

Uusperhekuviot eivät ole aina helppoja. Helppoa se ei meilläkään aina ole ollut, mutta nyt jos koskaan voimme olla ylpeitä saavuttamastamme onnesta ja tasapainosta.

Onnea on meidän värikäs perhe.
Saas nähdä riittääkö paperi, kun taiteillaan vielä isovanhemmat mukaan.
<3

P.S. Kestoloton tulokset on taas arvottu –  keuhkokuvat puhtaat. EI SYÖPÄÄ!

Tosta katsotaan ja tosta painetaan.

Voi kevät ja sen värit.
Hieman apaattisen parvekepuutarhani ainokaiset ottivat maanantain saapumisen varsin raskaasti.
Look oli lähes yhtä persoonallinen kuin omani aamuisin.



Viimeaikaisesta kuvaspämmäyksestä kenties joku nokkela onkin jo saattanut aavistaa, että räpsimisestä on tullut varsin mieluinen juttu.
Tämä ei suinkaan ole elämässäni uusi tilanne – päinvastoin olen saanut parisuhde-elämäni aikana myös kritiikinomaisia vinkkejä, että tietyt hetket olisi kenties hienompaa kokea ihan itse, eikä niinkään näytön läpi.
Huippuidis.

Nyt hyppysissäni on kuitenkin ekaa kertaa oikea kamera, jota pitäisi enää oppia käyttämään.
Kuten moni varmasti aavistaa, en ole niinkään oppaidenlukuihmisiä vaan enemmänkin kantapääkäytännön hallitsevia mestareita, joten melko monen nippelin ymmärtäminen on haaste.
Jos jollain on suositella sellaisia lapsille suunnattuja, kuvallisia "tässä on kamera" -tyyppisiä kirjoja niin olen kiinnostunut.
Siihen asti voitte ihailla näitä pikkusen persoonallisia räpellyksiäni.

On selvää, että myös elohopeani kiinnostui tästä kotiin pölähtäneestä hökötyksestä, joten jaoin kaiken tietoni kuvauksesta myös hänelle. "Tosta katsotaan ja tosta painetaan."


Poikani omaksui äidiltä opitut taidot odotettua paremmin ja rykäsi ensimmäiset omat otoksensa melkolailla upeasti.
Vai mitä olette mieltä?



Niin että laitappa lapsi asialle ja jätäppä itse sitten kokonaan vaikka tekemättä.
<3

Nyt on ollut työn ja vapaa-ajankin puolella sen verran haipakkaa, että huomaan kaipaavani rauhaa ja hiljaisuutta. Mökkiloma-ajatus houkuttelee.
Edes pieni viikonloppu jossain kehoa ja mieltä hivelevässä maisemassa. Saunaa ja rentoutumista.

Siihen asti nuuhkutellaan vaan pienissä erissä näitä kaupunkipölyllä tuunattuja kevättuulia.


Eikä siinä suinkaan kaikki. On olemassa myös muita rentoutumismahdollisuuksia kiireiseen arkeen ja tänään oli taas sellainen päivä.
TÄYDELLINEN RIPSIHUOLTO. <3

Kun sytostaatit aikanaan pudottivat viimeisetkin ripsihaivenet, peilikuva oli aika karu. Päätin, että kunhan tyngät alkavat taas kasvaa, etsin itselleni luottolaittajan ja laitatan itselleni sellaiset räpyttimet että Tukiainenkin kalpenee.

Kerralla lykästi ja sille tielle jäin. Löysin aivan kertakaikkisen ihanan ja taitavan Birgitin.
Väitän, että haiventynkäni oli melkoinen haaste mutta Birgit onnistui loihtimaan ripsistäni upeat.
Muistan elävästi, miten ylpeä olin siilitukkani seuraksi pölähtäneistä räpsyistä.
<3


Joten kaikki Helsingin Arabiaan kykenevät. Käykää ihmeessä kokeilemassa Birgitin ripsitaitoja ja ennen kaikkea ihanan lämminhenkistä palvelua.
Eikä todellakaan ole hinnalla pilattu. (Eikä tämä maksettu mainos.)
Lämpimästi suositellen Salon Arabia 152a
<3

P.S. Ajatussyöpä pelottelee keuhko-oireilla. Olen oman itseni omalääkärinä todennut sen olevan astmaa ja kevätallergiaa.
Syöpäklinikka vahvistakoon pian keuhkokuvalla.
"Terve" kunnes toisin todistetaan <3

Arjen hokkus pokkus.

Joka vuosi se yllättää - kevät. Ja allergia.

Aamun peilikuva yritti kertoa, että Quasimodo oli nyt ryypännyt viikon liikaa – silmät eivät vaan tahtoneet mahtua auki. Ympärillä kukoistavasta muusta turvotuksesta puhumattakaan.

Sellaisena pubiprinsessana oli suorastaan ainutlaatuista lähteä haastattelemaan uutta henkilöä töihin. Että tervetuloa vaan joukkoon upeaan. Meillä ei ole tapana nukkua.

Kotiinpaluu olikin sitten lähes yhtä hohdokas. Juoksin junaan, johon ehdin juuri ja juuri – kiitos ystävällisen naisihmisen, jonka jalat veivät junan oville omieni ohi.
 Puuskutin kuin suurempikin sika, joka ei juoksuaskelista ollut ennen kuullutkaan.
Matkaa kruunasi otsalta valuva hikiniagara, joka motivoi riisumaan takin vilkkaasti – ihan vain todetakseni että paita oli väärinpäin päällä.
Siinä ruuhkajunakansan ympäröimänä oli aika laittaa arvontalaulu soimaan;
Kumpi lienee nolompaa – laittaa takki yhtä nopeasti takaisin päälle kuin se irtosikin, vai kantaa paita ylpeänä selkälappu leuassa perille saakka.
Valitsin jälkimmäisen.

Eilinen päivä menikin lähes yhtä onnekkaissa tunnelmissa, kun juotin teekupista yrttilientä 2 kk vanhan MacBookkini näppäimistölle. Uutta hikeä pintaan henkisestä kärsimyksestä – huoltoa lähenevistä juoksuaskelista puhumattakaan.
Mutta elämä on.

Muttei mitään niin huonoa ettei jotain hyvääkin.
En tiedä olenko vielä tuonut tarpeeksi selvästi ilmi rakkauttani Adidasta kohtaan. Pidän heidän tuotteistaan. Paljon. Erityisesti väreillä leikittelevistä sellaisista.

Tänään tapahtui melkoinen hokkus pokkus etsiessäni kotiavaimia kotini jokaisesta rööristä. Yksi rööri oli kuitenkin ylitse muiden. Vaatelaatikko, jonka sisältä löytyi jo tovin kuolaamani laukkuasia.
Adidas Airline confete.




Blogianonyyminä pysyttelevä piilottaja oli hautonut yllätystä, mutta pimittänyt tätä ihanuutta valmiina ojentamaan sen sopivan tilaisuuden tullen ("kun osaat käyttäytyä").
Suorastaan nerokas ajatus piilottaa naiselta jotain ja ojentaa mahdollisten erimielisyysneuvotteluiden aikana – sellaisena uhkailu-/kiristys-/lahjontalahjana. Tai palkintona.

Nyt adidaslaukkukokoelmani on saanut yhden jäsenen lisää.
Ennestään olkaani on koristanut jo musta nahkainen vastaava.
Näissä on töiden hyvä kulkea <3



Tähän hätään ei muuta, kuin vielä yksi pieni hokkus pokkus teillekin olohuoneestani:


Näillä ohjeilla voi aika perskeleen hyvin. Kokeilkaa tekin!

P.S. Instagramtili on nyt kaikille auki ja kottarainen löytyy nimellä "nunnuliina".
Saa seurata mut ei oo pakko hei.

PUS.

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...