Siirry pääsisältöön

Oman onnensa nojassa.

Luokattoman pitkä kirjoitustauko. 
Voitte vain kuvitella miten paljon asioita ehtii tällaisen joka värillä sävytetyn kottaraisen persoonallisessa "maalauksessa" tapahtua. 
Listat selkeyttää mieltä - yritetään niillä.

NYC
No siellä oltiin. Kertakaikkiaan.
Tuo "uskomaton, upea, kaunis, ennennäkemätön, epätodellinen" paikka, jota en vielä jokin aika sitten uskonut edes kaipaavani ja nyt kaipaan niin perkeleesti.

Erityisesti maisemat saivat tämän alati läpättävän kottaraisen kerrankin hiljaiseksi. 
Ja hampurilaiset. 
En edes tiennyt, kuinka uskomaton määrä kapasiteettia kuppikakkupakaroissani onkaan. Nam.

Uudestaan?
Kotiin palatessa aikaero sekoitti päätä niin, että yön pikkutunteina tuli varattua jo seuraava reissu Lontooseen. Saamarin halpalentoyhtiöt.
En ole koskaan ennen ollut mikään "matkailu avartaa" -ihminen. 
Päinvastoin ihmetellyt, mitä jengi siitä saa että lyödään vähätkin säästöt kiinni johonkin lyhytaikaiseen onneen ja rukoillaan sitten jo viikkoja ennen matkaa, että pysyis ny se kone edes ilmassa.
Lomien jälkeisistä maanantaihätähuudoista ja ahdistuksista nyt puhumattakaan.

Olen kuitenkin valaistumassa - ehkä jopa himpun verran taas onnellisempikin.

Uusi työ
Todentotta. Joku palkkasi minut - ja vieläpä levotonta elämäntyyliäni uskomattomalla tavalla kunnioittaen. Harvassa ovat tällaiset työnantajat, jotka joustaa ja venyy kuin hubbabubba konsanaan.
Tästä valtavan kiitollinen ja onnellinen.
<3

Blönti
No ehkä vähän kärjistetty otsikointi, mutta hiuksiani on käräytetty elämäni ensimmäisellä vaalennuksella. Tunteja se vei ja (tilinauhan lisäksi) hiukset ovat muistuttaneet kärsimyksestään, mutta silti tästä muutoksesta niin valtavan happy.

#cafesalon

Vuoden vanhempi 2016?
Ei piipahtanut pysti kylässä. Ehkä ensi vuonna?
Ottivat mukaan perheneuvolan järjestämään perhevalmennusryhmäänkin, joten mahdollisuudet onnistua sen kun vaan kasvaa. 
Oma henkilökohtainen tavoitteeni koostuu vähemmästä määrin "jumalautaa" ja enemmästä määrin läsnäoloa. Kyvystä positiiviseen kommunikointiin.

Ja pari pointtia onnesta.
En ole täydellinen äiti unohtaessani hakea poikani toistamiseen esikoulusta.
 En kummoinen tytär vaatiessani 15 vuotiaana täyttä tukea lapsihaaveilleni.
En vuoden ystävä, unohtaessani vuosi toisensa jälkeen rakkaimpieni merkkipäivät ja tärkeät hetket. 
Enkä todellakaan planeetan upein kumppani ladatessani vuosisadan yllättävimmät pikakiukut mm. "ei mistään" ja ennenkaikkea "kaikesta."

En ole penaalin terävin kynä, eikä kaikki "ismoni ole kasinolla". 
Olen äänekäs, huoleton, huonomuistinen ja äkkipikainen.
Samaan listaan istuu myös kepeästi adjektiivit levoton, vilkas ja ailahteleva - lista on pitkä kuin osoitehistoriani.

Mutta mikä tärkeintä - olen avoimesti sitä mitä olen. Kaikkine väreineen.
 Teen äkkipikaisia ratkaisuja ja elän. Nauran itselleni. Ja toki muillekin.
Näkisin tässä jo aika monta hyvää avainta onneen.

Ja vaikka täällä ollaankin "oman onnensa nojassa" en olisi pystynyt luomaan tätä onnen tilaani yksin. 
Ollakseen onnellinen, tulee ihmisen olla myös vähän onnekas.

Olen onnekas, koska olen oikeiden ihmisten ympäröimä. 
Olen saanut rakkaimmiltani aina täyden tuen räiskyvään elämääni. Ihan joka mutkassa ja käänteessä. 
Suoralla pätkällä hekin saavat sitten levähtää. Eivät kauaa, mutta kuitenkin.

Niin jotta että ei se elämä ole aina niin justiinsa.
Ei vaikka vuoraakin aamulla kainalonsa dödön sijaan hiuslakalla. Tai huitasee allergialääkkeen sijaan koiravanhuksen kipulääkkeen.

Eikä laisin unohdeta sitä keissiä, missä nimeltämainitsematon kottarainen kävi hakemassa "juoksuvuotavalle" narttukoiralleen juoksupöksyt eläinliikkeestä ja kotona tuohtuneena kovaan ääneen päivitteli niiden olevan vialliset jonkin takapuolessa sijaitsevan reiän vuoksi.
Onnekseen google tiesi kuitenkin kertoa, että koirilla on häntä.
Näitä sattuu.

Että nauttikaahan elämästä rontit -  hölmöillekin on aikansa ja paikkansa.
Ei elämässä ole aikaa hukattavaksi <3


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …