Siirry pääsisältöön

Elohopean lailla.

Halusin äidiksi 15 vuotiaana. Vielä enemmän 17 vuotiaana.
Tulin äidiksi "lopulta" 19 vuotiaana.
Se oli elämäni onnellisin hetki.
Olin täysin vakuuttunut, että olisin yksi parhaimmista äideistä, mitä maa päällään kantaa.
(Kunnes sain omia lapsia)

Alku näytti lupaavalta, mutta vuosien varrella "vuoden äiti" -palkinnot ovat etääntyneet käsistäni. Eilen huusin lapsilleni kirosanan.
"JUMALAUTA" lipui suustani kuin luonnostaan. Vuoden äiti -pokaalin säihkerippeet katosi kauas horisonttiin.

Esikoiseni oli helppo vauva, helppo taapero, helppo leikki-ikäinen ja yhä vain helppo murrosikäinen.
Tyyntä myrskyn edellä - sanovat. (Möykätköön sitten vanhainkodissa)

Kuopukseni sen sijaan vain antoi ensimmäisen vuoden aikana ymmärtää pääseväni helpolla, kunnes hänelle kasvoi nopeat jalat. Ja kädet. Ja ajatusmaailma.
Omasta loputtomasta tahdosta nyt puhumattakaan.

Kärsimätön-kuopukseni ajoi minut uupumuksen partaalle. En osannut lainkaan suhtautua tähän alati vipeltävään yksilöön, jonka korvat olivat lähinnä vain koristeena päässä.
Väsyin, turhauduin ja koin epäonnistumista äitinä.

"Kulta, älä avaa sitä ovea vielä"
*Pieni käsi siirtyy painamaan kahvaa*
"Kaapo. Ei avata sitä ovea vielä, ettei koira karkaa."
*Kahva painuu alemmas ja ovi avautuu raolleen*
"KAAPO! OVI KIINNI NYT."
Seuraa pienen pojan hämmentynyt katse kera jämäkän toteamuksen:
"Ei tartte huutaa!"
Eipä.

Noudin elohopeaani kerta toisensa jälkeen päiväkodista negatiivista palautetta peläten.
Sitä ei kuitenkaan tullut.
Sen sijaan päivästä toiseen raportti piti sisällään palautteen, miten iloinen elohopea minulla onkaan. Iloinen, eloisa ja musikaalinen.

Miksi en itse kyennyt näkemään sitä?
Sen sijaan huomasin miten vilkas, rauhaton, levoton, vauhdikas, äänekäs, tottelematon ja väsymätön poika minulla on. Ja tällä pojalla niin jumalattoman väsynyt äiti.

Siinä missä muut keskittyivät tuhatjalkaiseni vahvuuksiin, minä jämähdin heikkouksiin.

Sain vinkin perheneuvolan olemassaolosta.
Tartuin tarjoukseen. Skeptisesti, mutta kuitenkin.
Teimme yhteistyötä päiväkodin, perheneuvolan, sekä toimintaterapeutin kanssa.
Ja luojan kiitos tehtiin.
Tämä korvaamaton yhteistyö sai minut näkemään, ettei pojassa mitään perustavaa laatua olevaa valmistusvikaa ollut - minun asenteessani oli.

Vuosia on mennyt ja poika on yhä sama vauhdikas, iloinen ja musikaalinen tuhatjalkainen.
Yhteinen matkamme on ollut työläs, mutta myös palkitseva.
Toisinaan poika tiedostaa levottomuutensa jo itsekin.

"Kaapo, jos sä nyt saat nukkua siinä, niin sä osaat käyttäytyä - eikö niin?"
"Okei. Sovitaanko, että saan vaikka neljä mahdollisuutta?"

On suorastaan viihdyttävää katsoa ja kuunnella kepposkuopukseni tempauksia.
Kun mikään ei ole enää tuikitavallista.

Sen sijaan, että jalkapallopelissä maalivahti seisoisi skarppina keskellä maalia - meidän pelissä hän voi varsin hyvin riippua vaikka maalin verkossa.
Keinuminenkin sujuu vallan upeasti myös jalat oikosellaan taivasta kohti.

Kai myös tiesitte, ettei esimerkiksi hammashoitolan odotustilan penkki ole välttämättä vain pyllyä varten? Siinä on päälaenkin ihan hyvä olla.
Ja kuka sanoi että hameet on tytöille? Elohopeakin sen tietää, miten hiton paljon mukavampaa on pukeutua liehukkeeseen kesähelteillä, kun kilkkeetkin uhkaa hikoilla.


Eikä sovi unohtaa menneen viikon tuomaa muistoa - kun tuo 6-vuotias magnustini tarjoutui osallistumaan kotitöihin ja nostamaan pyykit äitinsä puolesta.
Puoli minuuttia se vei, kun poika palasi kylpyhuoneesta ylpeänä puhisten:
"Huhhuh. Homma hoidettu."


Siinäpä kuivuvat. Lattialämmitys ja kaikki.
Kaapon lailla <3

Nämä kokemukset tuovat päälimmäiseksi mieleen kiitollisuuden.
Kiitollisuus tästä räiskyvästä duosta - ja äitiydestä. Elämästä.
Vanhemmuus - niin vaikea, mutta palkitseva laji.

Jaxuhali vanhemmuuteen.
Vielä isompi siitä haaveileville.
<3

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …