Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2016.

Loppuun asti lusitaan.

Voi perhejoulu ja Lapin maisemat. Aina olen ihmetellyt, mikä siinä Lapissa nyt niin viehättää mutta taivas varjele – se pitääkin kokea itse.

Matka tänne talven ihmemaahan oli pitkä ja työläs. 19 tunnin ajomatka (kyydissä) tämän mahakumpareen kanssa ei ollut helpoin matkani, mutta on pakko olla itsekin hieman positiivisesti yllättynyt miten hyvin se meni. Mitä nyt pysähdyttiin joka toisella bensa-asemalla pienen miehen muistuttaessa rakon elämäntehtävästä.  Joulu oli mieleinen. Jo pelkästään yhdessäolo perheen kanssa, kiireettömyys, monipuolinen ravinnonsaanti ja nämä ennennäkemättömät maisemat saivat mielen onnelliseksi. Extrailoa tuotti tietysti anopin ja miniän yhtenäisen värimaailman kohtaaminen kuusen luona. Ylitin reissullamme myös hieman riskirajoja lähtiessäni hetken mielijohteedta lasten kanssa Levin rinteisiin. Tyrkkäsin lapset hiihtokoulun kautta mäkeen ja heidän intonsa vain jotenkin mystisesti kaivoi muistoiksi jääneet rinnehaaveeni esiin. Kävin ostamassa päälleni takin, …

Rakas, minusta on tullut pullukka

Ensinnäkin valtavan suuri kiitos kaikille onnentoivotuksista. Avio-onnea on riittänyt menneen viikon aikana runsaasti ja huumorinkoetusosuudesta on tällä kertaa vastannut tuore aviomies taikoessaan sormuksensa hävyksiin vain muutaman käyttöpäivän jälkeen. Tilanne on kuitenkin jo hallussa ja vaimo saanut vahingoniloista mielihyvää kerätessään muistiinpanoja kettuilukansioonsa pahan päivän varalle. Valtakunnassa kaikki siis hyvin ja voidaan siirtyä arkisempiin asioihin. Kohtisuoraan vaa'alle.

Piipahdin 29. raskausviikon kunniaksi vaa'alla ja +10 kg paukkui rikki niin että heilahti. Lukema toki selittää jokapäiväiseksi ongelmaksi muodostuneen kenkien pukemisen tai epätoivoisen haaveen nauhojen omatoimisesta solminnasta. Nämä arkiaskareet ovat nykyään melko luovaa puuhaa tullakseen saavutetuksi. Jään peilikirkkaaksi päällystämä asfaltti vie viimeisetkin lenkkihalut ulkoilun koostuessa lähinnä hiipimällä "pikkukiviä jalkani alle mä metsästän" -teemalla.
Koska ailahteleva…

Never say never - osa 2.

Mieleni tekisi kertoa kuinka viikonloppumme teemana oli yllätyksellisyys, mutta kyllä fakta taitaa olla se, ettei tämän kottaraisen elämässä tapahtuvat asiat yllätä enää ketään.
Vietimme eilen naamiaishenkisiä tupaantuliaisia uudessa kodissamme ja olimmekin esittäneet hartaan toiveen vieraiden vakavasta heittäytymisestä juhlan teemaan. Itse illan teema sai kuitenkin muutama viikko sitten pienen ennakkokäänteen, kun elämääni rakkaudella rikastuttava mieshenkilö esitti sydänkäpyselleen kosinnaksikin kutsutun pyynnön. Naamiaisasumme oli siltä istumalta valmis – ehta hääpari.
Molemmille oli päivän selvää että aidot oikeat megahääjuhlat eivät kelluta venettämme millään tapaa, joten kiusallinen ja lähinnä muodollinen toimenpide suoritettiin läheisiltä salaa Helsingin Käräjäoikeudessa.
Mikäpä olisi romanttisempaa kuin riisuutua hetki ennen työpäivää läpivalaisua varten kolttusilleen Käräjäoikeuden turvatarkastuksessa ja kohdata ennen hääseremoniaa äärimmäisen kuiva asiakaspalveluhaahka palv…

Vaivaisen haahkan pikkuiset projektit.

Kyllä se on semmonen homma, että Ikeareissut pitäisi kieltää pariskunnilta tyystin. Jos Alias -peli tai kymmenen minuutin kajakki ei vielä romuttanut parisuhdettasi, niin visiitti Ikeassa pyrkii yltämään kyllä takuuvarmasti lähes yhtä koviin tuloksiin.
Mutta kaiken se vaan kestää – sanovat.
Uusintareissu sängyn eri laidoilla nukutun yön jälkeen ja aivan uudella asenteella. Kera tietysti etukäteen käydyn kahden keskisen, mykkäkouluksikin kutsutun pariterapian pääsimme tavoitetilaan. Stressi vaihtui onneen yhteisymmärryksen vallitessa välillämme ja olohuoneen alkaessa muistuttaa haluttua lopputulosta.

Mutta hommahan muuttuu kuin naisen mieli, emännän keksiessä vielä yhden ruokailutilaa täydentävän palapeliprojektin. Tässä kohtaa on arvostettava miehen toimivaa itsesuojeluvaistoa, jonka avulla hän liukeni töihin hyvissä ajoin ennen palapeliräjähdystä. Kuvanottohetkellä itse neiti ideamaisterikin on jo vetäytynyt työmaalta päälimmäisenä tunteena turhautuneisuus ja pyhä viha.
Vähän nolost…

Hormoneilla täytetyn, vilkkaan mielen kootut temput.

No nyt ne hormoonit sen viimeisen tempun teki.  Kaikkien niiden yläasteaikaisten, sukkapuikkoangstisten  pakkokäsityövuosien jälkeen sain muuan iltana elämäni kuningasidean. Haluan puikot. Ja lankaa. Hattua täytyy nostaa elämäni miehelle, joka kaikkien lukuistenkin päähänpistojeni jälkeen luo suuntaani lempeän katseen ja toteaa kylmän viileästi: "Haetaanko heti?" Ja niin haettiin. Kotiin palatessamme, puikot ja langat sylissäni selasin googlen läpi "superhelpot" "tyhmälle" "aloittelijalle" "epätoivoiselle" -hakusanoja vahvasti käyttäen. Helpoimmatkin ohjeet tuntuivat ylitsepääsemättömiltä tekniikantasoni ollessa "oikea ja nurja" -luokkaa. Jopa neliön mallisten patalappujen ohje oli ylivilkkaille aivoilleni liikaa.  Jotain sieltä kuitenkin löytyi - ilokseni villasukkaohjeet "for dummies" mutta niiden aika ei ole vielä. Lähdetään nyt ensin tällaisesta suorakaiteen muotoisesta taideteoksesta, jonka lopputuloksen lupaa…

Kasvatus ja kakkulat.

Kakkulat on kotiutuneet ja voi duudeli että olen iloinen. Niin on nyt kirkas ympäristö ja voin leikkiä olevani aavistuksen viisaampi. Pienestä se onni taas putkahti.

Menneen viikon aikana on muutenkin ollut varsin onnellisia hetkiä. Sain lasteni isän ja hänen puolisonsa tuoreimmat lainavarpaat yhdeksi aamupäiväksi hoitoon. Sydänhän siinä pakahtuu, kun tuollainen 1-vuotias touhupetteri pistää kotiin uutta elämää. Koirakin sai oman pienen perskärpäsen ja suoriutui tehtävästään erinomaisella tyyneydellä. Eilen testasimme lasten kanssa uuden lähikahvilamme, jossa kattava lautapelivalikoima ajoi meidät Afrikantähden ja Kimblen tarjoamiin voittotaisteluihin. Tuli hetkellinen onnistumisentunne äitinä kun annoin taas kaiken huomioni vain ja ainoastaan aarteilleni. Kahvin ja munkin voimalla tietysti. Sellainen sokeriton ja gluteeniton "onnistuminen."
En ole normaalissa arjessa äiti, joka istuu kaikki päivät lastenhuoneen lattialla rakentamassa palikkatornia, vetää muskaria tai askar…

Reviiri laajentuu.

Muuton jälkeinen purku sujuu erinomaisesti. Kiitos reilun kokoisen kellarin, johon mielelläni työnnän laatikoita, joiden kylkeen on vihjailtu menneisyydestä.
Tavarat alkavat löytää pikkuhiljaa paikkaansa (muualtakin kuin kellarista) mutta hieman kolkkoa tuntuisi vielä olevan. Paitsi makuuhuoneessa, joka voi kepeästi kantaa nimeä "kellari numero kaksi".  Sinne kun saa niin kätevästi piilotettua kaiken vierailta ja omiltakin silmiltä.
Seiniin sisustaminen ei ole koskaan ollut vahvuuksiani, joskaan ei sisustaminen ylipäänsäkään. Käynnissä oleva projekti koostuukin nyt sisustuslehtien ja blogien aktiivisesta pläräämisestä, josko sieltä jotain vinkinjuurta hyppäisi silmiin.

Asunnon yksi osuus on kuitenkin tällä hetkellä ylitse muiden. Aina haaveilemani naaman kampauspiste. Ikinä sellainen ei vain ole mahtunut kotiini. Nyt oli sen aika. Todellisuudessa en osaa edes juurikaan meikata, mutta onhan se vaan niin kaunis ajatus. <3

25. raskausviikko on pyörähtänyt käyntiin ja olo o…

Oma koti ei niin mallis.

Työreissusta palattu ja voi taivas että oma koti tuntuukin ihanalta paikalta. Keskeneräisenäkin. Tänään oli siitä spesiaalitilanne, että hain kotiin vain nuorimmaiseni – esikoisen nauttiessa mummon huomiosta. Päätin, että tämä päivä on poikaani varten eikä tule hetkeä jossa hänen tulisi kadota pelimaailmaan.  Kaikkein tärkein sääntö itselleni oli, etten osaltani myöskään uppoudu puhelimeen vaan olen läsnä. Niin kuin ennen vanhaan, kun vielä hiihdettiin kesät-talvet kouluun ja iloitiin käpylehmistä.
Niin ja oltiin läsnä. Sehän se pointti oli.

Olen aikaisemminkin kertonut elohopeastani, joka maustaa päivän kuin päivän. Hyvässä ja pahassa. Vaikka kuinka valmistaudutaan kohti onnistunutta päivää, voi lopputulos olla kaikkea komiikan ja katastrofin väliltä. Tänään kerättiin pistekori kukkuralleen erinomaisella yhteistyöllä ja se on jo kirjoittamisen arvoinen asia.
Meidän päivän onni koostui yhdessä pyöritellyistä lihapullista, brownieluomusten taiteilusta –unohtamatta viimeisteltyä väline…

Reissuhommia ja siunausta.

Olen parhaillaan työmatkalla kohti Tukholmaa ja elämäni ensimmäistä kertaa oman hyttini valtias. Huomaan vanhentuneeni kertalaakista, kun hyttini ohi juovuksissa keinuvat ja hölmöjä huutelevat teinit  saavat otsaryppyni aktivoitumaan.
Koska edes muutuin itse tuosta juopuneesta teinistä alati tuhisevaksi kääkäksi? Tapahtuiko se kenties automaattisesti ylittäessäni 30 vuoden rajapyykin vai onko pakkoalkoholittomuuteni nostanut kateuskäyrän viisaria mojovaan ojoon? Kyllä kääkällekin pari lasillista viiniä toisinaan maistuisi. Myönnän.
Joku tässä hyttiin linnoittautumisessakin kyllä viehättää. Oma hetki omille ajatuksille, muiden keräillessä huomisen krapulaa. Hautautua nyt tänne lakanoihin ilman, että tarvitsee selvittää tiensä muuttolaatikkomuurin läpi.

Raskaushormonien täyttämässä keskuudessa kajahti ilmoille kysymys kummiudesta.
"Montako kummia lapsenne saa?" Tässäpä oiva aivoriihi.
Meistä vanhemmista ei kumpikaan kuulu kirkkoon, joten kirkollisen toimituksen vuoksi kummeja …

Univelkaisen työmaajutut.

Olin aikeissa käydä nukkumaan tänään ennen kello yhdeksää, sillä mennyt vuorokausi töissä toi elämääni usean tunnin univajeen. Huominen muutto vaatii voimia, joten painoin pääni tyynyyn noudattaen itselleni luotua suunnitelmaa. Sitten se tapahtui – ajatuspyörä pyörähti käyntiin.

Nälkä. Tuo salakavala kepulainen joka tulee jatkuvasti pyytämättä ja yllättäen. Yritin sivuuttaa ajatuksen, mutta se ei antanut rauhaa. Luovutin ja lähdin evästämään ainoat löytämäni mahdollisuudet, banaanin ja kurkun. Palatessani poikkesin ylimääräiselle iltapissalle, ihan vain piruuttani – ettei sekin hätä pääse yllättämään. Nyt voisin käydä nukkumaan ilman yllättäviä käänteitä.

Muutto. Onkohan kello soimassa? Heräänkö siihen? Tänään en herännyt. Meinasin myöhästyä junastakin. Jos en herää niin muuttotiimi soittaa ovikelloa klo 9.00. Se olisi noloa. Kaikki ei ole vielä edes pakattu. Aamulla ehtii. Jos siis herään.

Sähkösopimus. Perkele. Miksi en muistanut tehdä sähkösopimusta? Missä oli "muuttajan muistil…

Muuttolaatikkoelämystä ja kakkuloita.

23. raskausviikko on pyörähtänyt käyntiin.
Moni kysyy, pelkäänkö syöpää nyt raskauden myötä enemmän. 
Kyllä ja ei.  Pelkäsin aluksi valtavasti. Pelkäsin, että syöpä uusisi juuri nyt ja meitä kohdannut onni otettaisiin heti pois. Pelkäsin, että joutuisin tekemään valintoja oman ja sisälläni kasvavan elämän väliltä.
Nyt kun niin sanottu "päätösaika" on ylitetty, olo on helpottunut. Jos nyt sairastuisin, en joutuisi enää tekemään päätöksiä vauvan elämän jatkumisen suhteen.

Tottakai olemme puhuneet tulevan lapsen isän kanssa mahdollisesta uusiutumisriskistä ja tilanteesta, jossa hänen tulisi kasvattaa lapsemme yksin. Kiitos kuitenkin ympärillämme olevan rakkaan ja laajan tukiverkon, tehtävä ei olisi laisin mahdoton. Surullinen, muttei mahdoton.

Tämä ei ole kuitenkaan aihe, jota nyt liikaa miettisimme tai murehtisimme. Lähinnä joskus tulee käytyä yllätyksellisen elämän realiteetteja läpi. Kuulunee elämään.

Elämä muuttolaatikoiden keskellä on kyllä melkoinen elämysmatka.
Kiitos t…

Kyseenalaista vuosikontrollia ja ailahtelevan sopeutuvaa naisenmieltä.

Vuosisadan laiminlyönti.
Justiinsa hoksasin että olen kirjoittanut viimeksi monta viikkoa sitten.  Jos vielä pari kuukautta sitten tuntui, että aika matelee niin voi veljet – sitä tunnetta ei ole liiemmin viimeaikoina nähty.
Aloitetaan toki iloisilla uutisilla syöpäklinikalta. Neljäs(!!) vuosikontrolli läpi puhtain paperein ja en osaa edes sanoin kuvailla, miten upealta tuntuu kuulla onkologin sanat: "Kaikki näyttää todella hyvältä."

Todellisuudessahan perinteiseen vuosikontrolliin kuuluu vain verikokeet ja rintojen ultraäänitutkimus, joka sekin hieman kyseenalainen räpellys riippuen tutkimuksen suorittavasta lääkäristä.
Tällä kertaa kohdalleni osui se, joka tuntui heiluttelevan ultrapuikkoa kumpareelta toiselle kuin kaksi vuotias vesivärisivellintä konsanaan. Olisi suorastaan ihme, jos kyseinen ultrapuikko tai ruutua häilyvästi hapuilevan lääkärin silmä läpäisisi tuon implantiksikin kutsutun muovifileen ja sen alla lymyilevän kasvaimen.

En kuitenkaan ota tästä stressiä, si…

Päivä kerrallaan, täysillä.

Lontoon reissu on nyt muisto vain. Toissailtana koitti kotiinpaluu, josta voisin toki olla harmissanikin, mutta tiedossa on niin paljon puuhaa ja iloisia asioita täällä kotopuolessa, etten kertakaikkisesti olisi malttanut jäädä sinnekään.

Itse lentomatka kotiin ei ollut ruusuinen – kiitos edessämme istuneen, kepeästi "Matti ja Mervi" -palkinnon pokanneen pariskunnan, jotka vuoroin kinastelivat kuin taistelevat metsot ja vuoroin dippasivat päihtyneitä kieliänsä toistensa kurkussa. Liekö "Mervin" kaulalla ja rinnassa olleet jäljet suun vai nyrkin aikaansaannoksia. Kummastakaan en olisi yllättynyt.
Tulipa sen sijaan huomatuksi, että Lontoon väki on kyllä tällaiseen suomalaiseen päihtyneeseen sulkeutujakansaan tottuneelle hirvittävän huomaavaista ja tarkkanäköistä porukkaa. Ei tarvitse kuin astella täpötäyteen metroon takin alta vilahtavan vatsakummun kanssa, niin jo siellä on kokonainen penkkirivi noussut antamaan istumapaikkaa.  Koska olen kuitenkin suomalainen enkä…

Arjen simsalapimpsa.

Kyllä kannatti pikkusen epätoivoistua niin jo alkaa tapahtua.
Tiesin, että vielä joku päivä kohtaan sen asunnon jossa sisään astuessa tulee fiilis, että tämä se on. Tämä on meidän koti.
Ja niin tapahtui. Harmi vain, että kyseinen asunto oli varattu jo toiselle perheelle. Jäimme siis vain haaveilemaan ja toivomaan ihmettä.

Kiitos nykyajan wifi-mahdollisuudet – saimme tiedon asunnon vapautumisesta kuitenkin eilen pilvien päälle matkustaessamme ilmojen halki Lontooseen. Väitän olleeni uutisen kuullessani vähintään yhtä innoissani, kuin edessäni istunut pieni tyttö joka laskeuduttuamme huudahteli kerta toisensa jälkeen: "Minä nään Lontoosen. Minä nään Lontoosen. Minä nään lentokoneen ja Lontoosen".
Olimme siis innoissamme.

Ja oi kyllä – täällä ollaan taas.
Ystäväni tiedusteli syitä lähtöömme. "Vielä kun voi. Kohta meidän elämä taas loppuu" vastasin. Johon ystäväni totesi kokemuksen syvällä rintaäänellä ne kaikkien aikojen kannustavimmat sanat vauva-arkeen: "Niin …

Pesänrakennusvietin haasteita ja elämän nälkää.

Pesänrakennusvietti on saapunut keskuuteemme. Se alkoi äärimmäisellä tarpeella saada isompi asunto ja pian.  Olen asunut aikuisikäni aikana 15 eri osoitteessa. Voin siis kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa tietäväni, miten asuntohaku toimii. Vaihtoehtoni ja mahdollisuteeni vuokra-asumisen suhteen ovat selvillä. Koskaan asuntohaku ei ole kuitenkaan osoittautunut näin vaikeaksi, kuin nyt.
Koska pesänrakennusviettini ei saanut vastakaikua vuokraavilta tahoilta itselleni sopivassa määräajassa (like heti), teimme jo päätöksen pärjätä nykyisessä asunnossa. Myös taloudelliset seikat puolsivat päätöstä. Jotta tämä kaikki kuitenkin onnistuisi vaatisi se välittömiä muutoksia sisustukseen. On yhtä kuin hetimmiten tapahtuva Ikea-reissu. 
Muutokset saatettiin jo hyvään alkuun, mutta ajatus 65 neliöstä viiden hengen perheelle on osoittanut lievää uusinta-ahdistusta. Edes asunnon pienet menot eivät täysin vieneet muuttohaluja pois.
Olemme siis jatkaneet uusien neliöiden etsintää – tuloksetta. Laa…

Äärimmäinen tunnelataus.

Menneet viikot yhtä suurta tunnelatausta.
Teen poikkeuksen ja sytytän blogikirjoitukseni myötä virtuaalisen kynttilän
ystäväni perheen kunniaksi. Toimikoon tämä samalla myös omana terapiahetkenäni.

Ystäväni, Aamumme Ilona -blogin kirjoittajan perheeseen syntyi kaikkien vaikeuksien jälkeen 435 g rinsessan verran onnea <3 Sydämeni pakahtui lukemattomia kertoja katsellessani tuon pienen ihmeen kuvaa uudelleen ja uudelleen.
Tämän hennon pienen ihmisen voimat hiipuivat kuitenkin liian aikaisin ja hän nukkui hiljalleen pois vanhempien rakkaudentäyteisessä syleilyssä.
Perheen surua tuskin voin koskaan käsittää, omissa tunteissanikin on jo runsaasti käsiteltävää.
Olen yrittänyt olla ystäväni tukena epävarmuuden aikoina ja nyt surun keskellä, mutta tällaisten asioiden tullessa eteen olo on neuvoton. Mikään lohdutukseksi tarkoitettu sana ei korjaa menetettyä.


Kuten aiemminkin olen paasannut - mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää. Kiitollisuus on yksi niistä tärkeimmistä asioista, jo…

Tiedän tunteen.

Oi selkäfileiden ultra ja puhtaat näkymät.
Niinhän siinä kävi, että rintojen ultrassa ei ilmennyt mitään uusia muutoksia. Rinnan alueen kipuilut johtuvat mitä todennäköisimmin palautuvasta tunnosta tai hormonien huonosta huumorintajusta. Pelin nimi on "täytetään selkäfileet leikisti maidolla."

No jokainen maalaisjärjen omaava varmasti ymmärtää, ettei selästä revityt – saatika muovi-implanttien täyttämät kannut täyty pisarallakaan maitoa.
Tämä on kuitenkin aihe, johon törmään nyt tässä "siunatussa tilassa" valtavan usein.

Kaksi aarrettani on pitänyt huolen, että alkuperäisistä Dolly Partoneistani otettiin irti kaikki mikä lähti. (Syöpä sitten niistä lopuista.)
Lähes vuoden se molempien kohdalla vei, ennen kuin täyteläiset D-kupin hinkit oli riutunut A-kupin tyhjiksi kansallispuvuntaskuiksi.
Jokainen imetyshetki oli kuitenkin kaiken sen arvoista.

En ole mikään imetystä palvova ja sitä alati suitsuttava ihmistyyppi. En arvostele päätöksistä jättää imettämättä omasta …

Hormonikortti.

En tiedä mistä aloittaisin. Olen niin kiitollinen saamastani tuesta, kannustuksesta, ilosta ja onnentoivotuksista.
Kaikkein eniten hormooninhuuruista mieltäni iloisesti itketti vertaissiskojeni vilpittömät onnittelut. Toivottavasti tiedätte, miten paljon se merkitsee.
<3
KIITOS - ihan jokaisesta viestistä.

Miten se alkuraskaus meni sitten noin niinkun omasta mielestä?
Ympärivuorokautinen pahoinvointi tuli yllätyksenä ja naaman kukinta kuin syksyisellä omenapuulla on myös varsin uutuudenviehättävää.
Paino putosi muutaman kilon, mutta on kaikkien odotusten mukaisesti lähtemässä nyt jyrkkään nousukiitoon. Alan myös vahvasti epäillä, että kyseinen yksilö kasvaakin vatsani sijaan takapuolessani.

Luin, että mielihalut voivat myös kieliä jonkin sortin puutostiloista ja kropan tarkoitus on vain vaistonvaraisesti viestittää näistä puutostiloista mielihalujen kautta. Ihan jännittää tietää, minkälaiset puutostilat onkaan Polly-karkkien takana.

Sattuipa yhtenä yönä niinkin, että nälkä yllätti …

Never say never.

Kirjoitan nyt ensi kertaa ajatuksiani, jotka eivät ole julkaisuakelpoisia välittömästi. Koska aika kullittaa muistoni kuitenkin nopeammin kuin osaatte kuvitellakaan, on tämä postaus pakko kirjata ylös nyt. (Kirjoitettu kuukausi sitten)
Siitä on lähes 4 vuotta, kun sain syöpädiagnoosin. Todellinen kuolemanpelko jysähti elämääni juuri sinä syksyisenä päivänä (josta en kyllä todellisuudessa muista juuri mitään). Kaiken taistelutahdon keskellä mietiskelin salaa poistumistani, arkkuani ja muuta mustaa. Eniten vuodatin kyyneliä miettiessäni, kuinka lapsille ikinä voisi kertoa äidin ennenaikaisesta poistumisesta. Kuinka he pärjäisivät?
Kun aloin ymmärtämään ettei aikani tullutkaan vielä, pelko sai uudenlaisen merkityksen. Se kulkee olkapäällä, muttei ole mielessä kaiken aikaa. Muistuttelee itsestään vain silloin tällöin kun kolottaa. Päätä, selkää, keuhkoja - jopa kolotus varpaassa kasvattaa mielikuvituksen metastaasinomaisiin svääreihin. Mutta vain joskus.
Aikaa kului ja aloin iloitsemaan …

Elämäniloa horjuuttavat paholaiset. Ja muuta lomakivaa.

Just kun meinasin tulla tänne avautumaan alati jatkuvasta blogitauostani ja siitä, miten kesä meni hujauksessa, niin jo se pukkas semmoset helteet, ettei kukaan pääse vitsailemaan Suomen vähälumisilla juhannuskuvillakaan.
Tokkiinsa tästä helteestä pitää nyt nauttia ja vannon että tänään kovasti yritin.  Ensin yritettiin ystäväni kanssa Oittaan Angry Birds -puistossa josta käteen jäi lähinnä ampiaisenpistos ja jalkaan uunituore hanhenpaska.
Fiiliksen kadottua lopullisesti siirryttiin yrittämään niin perkeleesti lisää 20 kilometriä tutumpaan ja turvallisempaan vesialueeseen, kunnes ampiaiset ihan kuin kettuillakseen päättivät olla taas läsnä.
Jopa autontankkaus keskeytyi niinkin yllättävään ongelmaan, kuin helmoihin pyrkivä ampiainen. Tankkauspisteen "cancel" -nappi on muuten yllättävän hidas tosipaikan tullen. Oli lähellä, etten hylännyt pankkikorttiani sen siliän tien.
Jotta kyllä se on niin, että elämänilollakin on rajansa ja mun uskoni kesään loppui nyt. Kääntymys talven …