sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Elämän parasta aikaa - kilometreistä viis!

Varoitus - teksti sisältää suodattamatonta kuvamateriaalia. Ei herkille.

Kevät on niin täällä!  Eihän tulee enää talvi EIHÄN?
Tein eilen pitkästä aikaa metsälenkin sijaan kävelylenkin koirien kanssa KUIVALLA asfaltilla.
Ja eihän se ole lenkki eikä mikään, jos ei siitä ole yhtä(toista) selfietä todisteena.

kyllä se on asfaltti.
Lenkin jälkeen keräsin "hyväsuttura" -pisteitä loihtimalla Mörököllille sohvan pohjalle kuuman kaakaon ja suklaamunkin.
nam
Itsehän kieltäydyin tästä ihanuudesta, koska hetkellinen terveysinto.

Kyllä - terveysinto rantautui kehooni jälleen kerran, mutten pidättäisi hengitystä sen jatkuvuudesta. Tänään tiedossa oli nimittäin muuttohommia ja niitähän ei voi mitenkään hoitaa ilman muuttopizzaa. Vai voisiko........ ehkä kuitenkin...... mutta ei.
Se naisen mieli....

Terveysinnosta "kriisiin."
Sain viikonloppuna pohdittavaa, kun (juuri 30 vuotta täyttänyt) ystäväni kysyi kärsinkö kolmenkympinkriisistä - oikeasti.

Pelottaako mua tämä "aikuisuuden" kynnys?
Pelottaako fyysinen rupsahtaminen?

Todellisuudessa - kolkyt on jo aika paljon. Kun mä olin teini, 30 vuotiaat oli mun silmissä ihan tositosi aikuisia. Miks musta tuntuu, että mä oon kovin lapsellinen 30 vuotias.
Ehkä koska olen?
Toisaalta tuntuu, että mä elän tällä hetkellä "elämäni parasta aikaa".
Vai olenko mä kenties elänyt "elämäni parasta aikaa" aina?
Ehkä - koska on ollut niin kiire elää.
Onko siitä äkkipikaisuudesta tosiaan ollut hyötyä tämän elämänilon saavuttamisessa....
Ehkä....

Fyysinen rupsahdus?
Noh - tulin äidiksi ensimmäisen kerran 19 vuotiaana, joten olen saanut elämäni ensimmäiset pysyvät rypyt vartalooni jo silloin.
D-kupin rinnatkin vaihtuivat D-kupin nahkoihin - A kupin koossa.

27 vuotiaana multa vietiin hiukset ja se etäisesti rintaa muistuttava patakinnaskin - ja olin senkin asian kanssa ihan fine.

En siis lähtisi nyt kriisailemaan jostain onnettomista hymyrypyistä täytettyäni 30.
 Elämän jälkiä sanon minä.

No olishan se toki ihanaa herätä vuodesta toiseen rakkaudentäyteisiin huokailuihin, kun toinen siinä ihailisi mun kauneusunia ja miettis, miten upee suttura sillä on.

Todellisuudessa mä kuitenkin varmaan haisen ja kuolaan - ja näytän perkeleen vihaselta. Ja kun mä vihdoin saan silmät auki, niin hyvät naiset ja herrat -  mä näytän tältä:
aamuharakka

Mutta hittojako tässä oikeasti kriisailemaan!
Kolkyt on pirun kivasti siihen nähden, että syöpä koitti viedä mut jo paljon aiemmin.
Paskat siis kilometreistä - mähän elän elämäni parasta aikaa! Tätä aikaa - tässä ja nyt.
Jälkineni.

P.S. Ja onhan meillä pahimpaan kriisiin instagramin sikasuodattimet kilsojen peittämiseksi ;)