Siirry pääsisältöön

Kriisipuuron täyteinen joulu

Olipahan ikimuistoinen joulunaika. Kriisipuuroa tuli vedettyä niin, että (poikani sanoja lainatakseni) "pakarat patisee".
Näinä aikoina suurta onnea on kuitenkin ystävät ja perhe.
Siskon nauttiessa myös runsaita annoksia omatekoista kriisipuuroa, lyötiin tunnerikkaat päämme yhteen ja muokattiin maailmasta taas helvetisti parempi paikka. Viinin syvällä voimalla tietysti.
Silloin ne kuningasideat luodaan.
 
 
Kriisipuurot on onneksi nyt jo taaksejäänyttä aikaa ja hyvillä mielin voidaan lähteä kohti tasapainoisempaa - muttei suinkaan väritöntä uutta vuotta.
Värikkään persoonan luomia unelmiahan täytyy olla.

Lähestymme tammikuuta - tuota lukemattomien (tyhjien) lupausten aikakautta.
Aikaa, jolloin kuntosalit täyttyvät omaan peilikuvaansa tyytymättömistä kottaraisista.
En paheksu. Olenhan ollut vuosi toisensa jälkeen yksi heistä.

Ihan hävettää, etten ole koskaan ollut edes extramuhku ja silti nähnyt itsessäni lukemattoman määrän työstettävää pinta-alaa. Ja niin paljon kuin olenkin asettanut tavoitteita "vain itseäni varten", on parisuhteilla ollut reilun ripauksen verran osaa ulkonäköpaineille.

Onnekseni omaan kuitenkin:

a)  niin olemattoman itsekurin, etten ole onnistunut näännyttämään itseäni nälkään (saatika laihtumaan edes puolikkaan voipaketin verran)
&
b) niin uskottavat tekosyyt, etten ole saanut rehkittyä treenillä itseäni edes nimelliseen ylikuntoon (tai kuntoon ylipäänsä)

Jäljelle jää itsensä hyväksyminen tällaisena kuin on.
Itseironiaa unohtamatta.

Huonossa itsekurissa on se hyvä puoli, että jos pystyy olemaan kokonaisen vuorokauden herkutta ja kipasee vaikka siinä samassa motivaatiokuohussa kerran salilla - ansaitsee itselleen "vuoden treenaaja" - tyyppisen olotilan fanfaarien kera.
Palkkarisheikkeri puristuu käsiin kuin voittopokaali konsanaan.

No tottahan toki tavoitteita yhä on, mutta ne eivät niinkään keskity ulkonäköön vaan terveyteen ja hyvään oloon.  Sitä paitsi syöminen on niin ihanaa, että liian kurinalainen lautasmalli veisi elämästäni ison lohkon hohtoa.
Jos pohja ruokavaliolle on kunnossa, ei pienet lipsahdukset tuo kuin nautintoa arkeen.

Tänään meille himpun verran onnea arkeen toi oman keittiön popcornit ja överisuklaiset kuppikakut.

Pokspokspoks <3
 
#villitkuppikakut

Kyllähän sen tietää, että ne valahtaa suorinta tietä (vauhdilla kumpujen ohi) takapuoleen, mutta siellä on kuppikakkujen hyvä olla. 

Josko tästä nyt sitten jonkun neuvon rykäsis ilmoille, niin se olisi varmaan että nauttikaa elämästä älkääkä olko itsellenne liian ankaria.
Onnea on, kun sen onnen itse tekee <3

Ja mitä tulee ulkonäköpaineisiin parisuhteessa -
se kuka ei arvosta kuppikakkuja mun takapuolessa, ei tarvitse piiruakaan sen ympäriltä.

P.S. Voi talvi - joko saa hypätä?
(Ois sitten sekin viikon hyppytreeni suoritettu)



Kommentit

  1. Kyllä kuule varmasti parisuhteessasi(kin) ihania kuppikakkuja arvostetaan sun takapuolessa täydellisesti <3

    VastaaPoista
  2. p.s. huipputeksti jälleen kerran <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Misty kiitos ihanan kannustavista kommenteista <3 Iloa tulevalle vuodelle <3 Ja tokkiisa tänne loppuvuoteenkin :D

      Poista
  3. Ihana postus!! Ja jotenkin lohduttava...siis tuosta itsekurista...tai sen puuttumisesta,koshdassa..:))

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa Irmastiina, ihanaa etten ole yksin :D <3

      Poista
  4. Olet ystävä armas asian ytimessä <3 Hienosti kirjoitettu :)

    VastaaPoista
  5. Piristävä "kriisipäivitys" jälleen! :-)

    Jatka samaan malliin ensi vuonnakin. Kaikkea hyvää sinulle!

    T. Leena

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos samoin Leena - näillä mennään mitä on annettu ;) <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …