Siirry pääsisältöön

Sädekehä ruostuu.

Täältä pesee kuulkaa täysin aiheetonta paskanjauhantaa arjen olemattomista ongelmista!
Yllättävän paljon negaa mahtuu näinkin aurinkoiseen akkaan.
 
Tiedättekö sen päivän, kun on niin paljon hommaa ettei edes tiedä mistä lähteä karkeloita purkamaan.
Mä tiedän - meillä sitä kutsutaan arkipäiväksi.
 
Kaikkihan alkaa pommiin nukutusta aamusta.
Heräät umpiväsyneenä ja torkutat kuvitellen, että se viis lisäminuuttia tuo sun päivääs niin helvetisti lisää valoa. Valon sijaan saat sydäriä hipovan paniikin turhan pitkästä torkusta.
 
Ei muuta kun ekat housuja muistuttavat kangasrääpäleet jalkaan ja tonne kuran täyttämään syyspimeyteen toivomaan, että vastaantulijat on vähintään yhtä homeessa kuin itse olet. 
Kotiin palatessa, niitä ryönäsiä tassuja pyyhkiessä sieraimissa kirveleekin jo se tuttu märän raadon haju. Tiedät että se tulee olemaan läsnä sun päivässä juuri siitä hetkestä ihan sinne loppuun asti.
Eilinen lattianpesu vilahtaa mielessä kulahtaneena muistona vain.
 
Työpäivän ajaksi voi huokaista hetkeksi, koska saat hoitaa virkasi istuen. Mielessä kuitenkin vahvasti edessä häämöttävä siivouskarkelo.
Vähän jopa toivot, ettei työpäivä päättyisikään ja samaan aikaan toivot sen päättyvän äkkiä, jotta ehtisit tehdä kaiken.
Se naisen mieli...
 
Jaha, poika pitää hakea eskarista. Lupasin yhteisen peli- ja leikkihetkenkin.
Unokortit haltuun, pikainen murskavoitto ja legot kehiin. Tehtiin ehkä maailman nopein poliisialus. Ei siinä kauan mennyt.
Äidin osallistumisen lyhyyttä hämmästeltiin jälleen. Kehoitettiin siivoamaan jäljetkin.
Huomaan vastavuoroisesti kehoittavani 6 vuotiasta poikaani oma-aloitteiseen pyykinpesuun, koska en käytä hänen vaatteitaan. Jo ennen kuin pääsin lauseen loppuun, huomasin ikäni laskevan melko mataliin ja siirtyneeni nöyrästi keräämään lojuvia legoja.
 
Siirryn lakanapyykin äärelle ja koneen käynnistyessä muistan jotain olennaista. Menneiden viikkojen laiskuus alkaa näkyä puhtaita lakanoita etsiessä. Perkele. Haaveilen kuivausrummusta. Tai vapaista pesutupa-ajoista. Tai ihan vaikka puhtaista lakanoista.
Vilkaisen keittiön tiskivuorta ja yritän muistella, miksi blenderi sai etuoikeuden muuttaa meille ennen tiskikonetta. Tartun nöyrästi fairyyn ja harjaan.
"Äiti mul on hirvee nälkä" kajahtaa ilmoille ja on aika pudottaa tiskiharja kädestä ennen kuin ehdin kunnolla siihen tarttuakkaan.
 Makaroonilaatikko taittuu vasemmalla kädellä, oikean tehdessä vielä tilaa kuivauskaappiin uudelle tiskiryöpylle.
 
Ruoan levätessä vihdoinkin uunissa huomaan puhisevani ääneen viattomille yksilöille.
Näistä yksilöistä kaksi karvaista muistuttaa jälleen olemassaolostaan ja ymmärrän, että olisi parempi lähestyä ulko-ovea melko vilkkaasti, jos ei halua rikastuttaa karkeloitaan yllätysbonuksella.
Mietin, kuinka toteutan tilanteen ruoan ollessa uunissa ja lapsien yhä jodlaavan samaa nälkäsävelmää.
 Ratkaisu on pikalenkki ja takaisin karkeloihin - kurarumban kautta tietenkin. Märän raadon haju muistuu upeasti mieleeni.
 
Ruokailun päättyessä olisi ollut aika tarttua imuriin. Sen sijaan päätän tarttua tulitikkuihin.
Tuikkaan kynttilät tuleen ja kehoitan lapset ulos.
Pakarat hipovat jo sohvanreunaa, kun ulkoa kuuluu tuttu rallatus: "ÄITIIII TUU PARVEKKEELLE." Ja äitihän tulee. Tietenkin tulee.
Ja tulee vielä aika helvetin monta kertaa uudelleenkin, koska "toi ajoi pyörällä tätä rinkiä vastapäivään" ja koska "toi ylitti piharajan" niin ja tietenkin koska "toi ärsyttää mua tahallaan" ja mitä näitä nyt on.
Mitä edes tapahtuisi jos jättäisin tulematta parvekkeelle?
Yhtä mysteeristä, kuin mitä tapahtuu "MÄ LASKEN NYT KOLMEEN" -rallin kolmosen jälkeen.
Tietääkö kukaan mitä sitten tapahtuu?
Mä en tiedä. Kakkonen on niin uskottava.
 
Viimeisen kerran yrittäessäni painaa pakarat pehmeää sohvaa vasten, oveen koputetaan. Kuopus pyrkii sisään, mutta avaimet on jääneet kotiin. Tilanne tulee kuin faksi Jäätteenmäelle konsanaan. Yllätyksenä, sanovat.
Huomaan huokaisevani syvään ja tunteella: "Voi ny perkele!"
 
 Jättimäisestä kiukunpuuskasta huolimatta kehoitan poikaani hakemaan kirjan lastenhuoneesta ja tulemaan kainaloon. Tällä tavoin saan pakarat vihdoin asettumaan sohvalle ja omantunnon kohenemaan.
 
Päivä on lähes ohi ja mietin mihin se meni. Lupaan itselleni olla huomenna vain äiti. En siivooja, en pyykkäri, vain äiti. Ja ihan vähän kokki. Ja koiranomistaja. Niitä velvollisuuksia hoitaessani, voin pitää lapset mukana.
Näin saan taas sädekehääni kiillotettua ja omaatuntoa hinkattua.
Kotia ehtii hinkata sitten kun lapsilla on isäviikko.
 
Mitäkö tästä opimme?
Tuskin mitään. Paitsi että vaikka syöpä antaa uutta perspektiiviä asioihin eikä pienistä pitäisi kuulemma valittaa, niin aika hitokseen hyvää tekee tämä turhanpäiväinen tilittäminen!
 
Niin ja ettei äideillä ole aikaa harjata hiuksiaan.
#ihanäitinä
Mun pointti kuitenkin lienee se, että onnelliseenkin elämään tarvitaan vähän turhamaista paskaa.
Tekipä hyvää olla vähän huono <3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …