maanantai 9. marraskuuta 2015

Sädekehä ruostuu.

Täältä pesee kuulkaa täysin aiheetonta paskanjauhantaa arjen olemattomista ongelmista!
Yllättävän paljon negaa mahtuu näinkin aurinkoiseen akkaan.
 
Tiedättekö sen päivän, kun on niin paljon hommaa ettei edes tiedä mistä lähteä karkeloita purkamaan.
Mä tiedän - meillä sitä kutsutaan arkipäiväksi.
 
Kaikkihan alkaa pommiin nukutusta aamusta.
Heräät umpiväsyneenä ja torkutat kuvitellen, että se viis lisäminuuttia tuo sun päivääs niin helvetisti lisää valoa. Valon sijaan saat sydäriä hipovan paniikin turhan pitkästä torkusta.
 
Ei muuta kun ekat housuja muistuttavat kangasrääpäleet jalkaan ja tonne kuran täyttämään syyspimeyteen toivomaan, että vastaantulijat on vähintään yhtä homeessa kuin itse olet. 
Kotiin palatessa, niitä ryönäsiä tassuja pyyhkiessä sieraimissa kirveleekin jo se tuttu märän raadon haju. Tiedät että se tulee olemaan läsnä sun päivässä juuri siitä hetkestä ihan sinne loppuun asti.
Eilinen lattianpesu vilahtaa mielessä kulahtaneena muistona vain.
 
Työpäivän ajaksi voi huokaista hetkeksi, koska saat hoitaa virkasi istuen. Mielessä kuitenkin vahvasti edessä häämöttävä siivouskarkelo.
Vähän jopa toivot, ettei työpäivä päättyisikään ja samaan aikaan toivot sen päättyvän äkkiä, jotta ehtisit tehdä kaiken.
Se naisen mieli...
 
Jaha, poika pitää hakea eskarista. Lupasin yhteisen peli- ja leikkihetkenkin.
Unokortit haltuun, pikainen murskavoitto ja legot kehiin. Tehtiin ehkä maailman nopein poliisialus. Ei siinä kauan mennyt.
Äidin osallistumisen lyhyyttä hämmästeltiin jälleen. Kehoitettiin siivoamaan jäljetkin.
Huomaan vastavuoroisesti kehoittavani 6 vuotiasta poikaani oma-aloitteiseen pyykinpesuun, koska en käytä hänen vaatteitaan. Jo ennen kuin pääsin lauseen loppuun, huomasin ikäni laskevan melko mataliin ja siirtyneeni nöyrästi keräämään lojuvia legoja.
 
Siirryn lakanapyykin äärelle ja koneen käynnistyessä muistan jotain olennaista. Menneiden viikkojen laiskuus alkaa näkyä puhtaita lakanoita etsiessä. Perkele. Haaveilen kuivausrummusta. Tai vapaista pesutupa-ajoista. Tai ihan vaikka puhtaista lakanoista.
Vilkaisen keittiön tiskivuorta ja yritän muistella, miksi blenderi sai etuoikeuden muuttaa meille ennen tiskikonetta. Tartun nöyrästi fairyyn ja harjaan.
"Äiti mul on hirvee nälkä" kajahtaa ilmoille ja on aika pudottaa tiskiharja kädestä ennen kuin ehdin kunnolla siihen tarttuakkaan.
 Makaroonilaatikko taittuu vasemmalla kädellä, oikean tehdessä vielä tilaa kuivauskaappiin uudelle tiskiryöpylle.
 
Ruoan levätessä vihdoinkin uunissa huomaan puhisevani ääneen viattomille yksilöille.
Näistä yksilöistä kaksi karvaista muistuttaa jälleen olemassaolostaan ja ymmärrän, että olisi parempi lähestyä ulko-ovea melko vilkkaasti, jos ei halua rikastuttaa karkeloitaan yllätysbonuksella.
Mietin, kuinka toteutan tilanteen ruoan ollessa uunissa ja lapsien yhä jodlaavan samaa nälkäsävelmää.
 Ratkaisu on pikalenkki ja takaisin karkeloihin - kurarumban kautta tietenkin. Märän raadon haju muistuu upeasti mieleeni.
 
Ruokailun päättyessä olisi ollut aika tarttua imuriin. Sen sijaan päätän tarttua tulitikkuihin.
Tuikkaan kynttilät tuleen ja kehoitan lapset ulos.
Pakarat hipovat jo sohvanreunaa, kun ulkoa kuuluu tuttu rallatus: "ÄITIIII TUU PARVEKKEELLE." Ja äitihän tulee. Tietenkin tulee.
Ja tulee vielä aika helvetin monta kertaa uudelleenkin, koska "toi ajoi pyörällä tätä rinkiä vastapäivään" ja koska "toi ylitti piharajan" niin ja tietenkin koska "toi ärsyttää mua tahallaan" ja mitä näitä nyt on.
Mitä edes tapahtuisi jos jättäisin tulematta parvekkeelle?
Yhtä mysteeristä, kuin mitä tapahtuu "MÄ LASKEN NYT KOLMEEN" -rallin kolmosen jälkeen.
Tietääkö kukaan mitä sitten tapahtuu?
Mä en tiedä. Kakkonen on niin uskottava.
 
Viimeisen kerran yrittäessäni painaa pakarat pehmeää sohvaa vasten, oveen koputetaan. Kuopus pyrkii sisään, mutta avaimet on jääneet kotiin. Tilanne tulee kuin faksi Jäätteenmäelle konsanaan. Yllätyksenä, sanovat.
Huomaan huokaisevani syvään ja tunteella: "Voi ny perkele!"
 
 Jättimäisestä kiukunpuuskasta huolimatta kehoitan poikaani hakemaan kirjan lastenhuoneesta ja tulemaan kainaloon. Tällä tavoin saan pakarat vihdoin asettumaan sohvalle ja omantunnon kohenemaan.
 
Päivä on lähes ohi ja mietin mihin se meni. Lupaan itselleni olla huomenna vain äiti. En siivooja, en pyykkäri, vain äiti. Ja ihan vähän kokki. Ja koiranomistaja. Niitä velvollisuuksia hoitaessani, voin pitää lapset mukana.
Näin saan taas sädekehääni kiillotettua ja omaatuntoa hinkattua.
Kotia ehtii hinkata sitten kun lapsilla on isäviikko.
 
Mitäkö tästä opimme?
Tuskin mitään. Paitsi että vaikka syöpä antaa uutta perspektiiviä asioihin eikä pienistä pitäisi kuulemma valittaa, niin aika hitokseen hyvää tekee tämä turhanpäiväinen tilittäminen!
 
Niin ja ettei äideillä ole aikaa harjata hiuksiaan.
#ihanäitinä
Mun pointti kuitenkin lienee se, että onnelliseenkin elämään tarvitaan vähän turhamaista paskaa.
Tekipä hyvää olla vähän huono <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti