sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Punakkaa pitsijuhlaa.

Se oli yksi pimeä torstai-ilta peiton alla, juuri ennen pehmeää unta, kun lamppua etäisesti muistuttava ajatus välähti pääni päällä. Vain kertoakseen unohtaneeni syöpälääkärini kolmevuotis -tapaamisen.
Ei pysty yksi tavallinen muija ymmärtämään, miten tuo vuoden pelätyin, mutta samalla odotetuin päivä voi vain vilahtaa huomaamatta ohi.
Sinne se kuitenkin meni.
Lienee positiivinen oletus, että syöpä olisi pian hailakka muisto vain.
 
 
Pikkujoulukausi on täällä ja on taas aika ahtautua liian pieniin ja liian punaisiin pitsiunelmiin.
 
pitsiunelmaa
 
Päräytimme tyttöjen kesken tämän punakan aikakauden näyttävästi käyntiin - viinin syvällä voimalla tietysti. Ihan muina hutikkaisina tonttuina.
 
#ihantonttuina
Ilta oli kertakaikkisen upea. 10 h silkkaa hauskanpitoa aina pilkun välähdykseen saakka.
<3
 
Aamulla olo olikin sitten jotain aivan muuta kuin juhlallinen. Naamasta nyt puhumattakaan.
Totaalinen shokkiherätys klo 10.00 ja välitön ymmärrys siitä, että tunnissa pitäisi olla lapset noudettuina ja brunssieväät leivottuina veljen luona - kuten sovittu.
Moni asia tulee mulle kyllä puun takaa mutta yllätys on joka kerta yhtä suuri.
 
Kiitos kuitenkin ajattelevaisen siskoni, joka mennä lompsutti neljän mukulan kanssa bussiin ja toimitti omani juhlapaikalle. Ja lämmin kiitos Subille, joka leipoi taivaalliset brunssikeksit puolestani äärimmäisen pikaisella aikataululla.
Siitäkin huolimatta, että viininhuuruinen soittaja ei välttämättä kuulostanut potentiaaliselta - saati luotettavalta asiakkaalta.
 
Nyt on brunssieväät tankattu pakaroihin ja iltanälän hiipiessä, hampurilaisateriasta haaveillessa lausun mielessäni jo hiljaisia lupauksia paremmasta huomisesta.
 
Vaan ihan levynä ei ole oltu. Kävipä eilen niinkin, että uskomatonta motivaatiota täynnä oleva kottarainen päätti lähteä Malminkartanon portaisiin vähän "treenailemaan" ennen punaista ilonpitoa.
 
Oli siinä varmaan ensimmäiset 30 porrasta takana, kun pulssi huuteli jo tuskansäveliä.
Huippu saavutettiin hitaasti, mutta epävarmasti - maitohappojen siivittämänä.
Kyllä siinä ensimmäisten nousun yhteydessä, yli neljänsadan portaan aikana ehti tunteet ailahdella aina raa'asta vihasta onnen henkäyksiin. Tuo ihana kamala liikunta.
Alas juostessa muistan ajatelleeni, että alamäkijuoksu voisi olla mieleinen laji. Tietysti.
 
ihan hapoilla
Otin nousun vielä kerran uusiksi, mutta sitten heikko luonne petti ja annoin tuskamäen pitää tunkkinsa. Oli aika lähteä ahtautumaan jo aiemmin mainitsemaani pitsikuoreen.
 
Mitä tulee pitsikuoriin ja muutenkin "naisellisiin" hömpötyksiin, olen vähän sellainen myöhäisherännyt tapaus.
Olin nuorempana todella poikamainen pukeutuessani muina hiphoppareina huppareihin ja reisitaskuhousuihin. Joskus saatoin heittäytyä villiksi ja lainata ystäviltäni tyttömäisempiä vaatteita, mutta pakettiin kuului joka kerta myös meikäläisen kokonaisvaltainen uudistus meikkejä ja hiuksia myöten. Olin täysi tampio kyseisessä lajissa, joten taakka kaatui usein ystävieni harteille.
 
Vasta vuosia ystäviäni jäljessä aloin löytämään hameet, korkokengät, meikit, sekä muut tyttömäiset hömpötykset ja matka jatkuu yhä.
Nyt olen löytänyt huulipunat ja olen aivan haltioissani.
Herää nyt vain yksi kysymys:
MITÄ PERKELETTÄ PITÄÄ TEHDÄ, ETTÄ SE HUULIPUNA YMMÄRTÄÄ PYSYÄ HUULTEN RAJOJEN SISÄPUOLELLA IHAN SINNE ILTAAN (tai aamuun) ASTI?
Nim. Kotiin palatessa lähes jotain tämän suuntaista.
 
ihan huulipunissa
Dear women - HELP ME, please.
 
Tämmöstä turhanpäivästä rallatusta tällä kertaa.
Muisk <3

1 kommentti:

  1. Sä olet ihana. Näin miehenä en käytä huulipunaa, mutta olen sen käsityksen saanut, että noissa hinta seuraa laatua. Että jos täräytät puolet liksasta laatupuikkoon, niin pitäs kestää. Tai mistä mä tiedän.

    VastaaPoista