sunnuntai 1. marraskuuta 2015

kolmevuotiskontrolli ja muita ilonaiheita.

Viikko sitten koitti odotettu ja pelätty kolmas vuosikontrolli. Tämän kunniaksi kävin vilauttamassa kumpuja radiologin tutkimuspöydällä.
"Kaikki hyvin" -sanoi tohtori.
Muutaman viikon kuluttua koittaa vielä verikokeet ja lääkärin tapaaminen. Tehdään katsaus menneeseen vuoteen ja suunnitellaan tulevaa.
Ei ole asiat pöllömmin siis. <3

Tuntuu muutenkin, että näinkin yksinkertaisessa elämässä on melkoisesti ilonaiheita.
Kuten esimerkiksi tämä syntinen ihanuus. Mahdollisesti myös suurin syy kesän jäljiltä rantautuneeseen extramuhkuun.
Strabucksin White Chocolate Mocha vai mikä lie upeus olikaan. ARGH.

Nam.

Tai vaihtoehtoisesti vaikka syksy. Ihanat värit ja kelit.
Säätä me suomalaiset toki osataan aina vähän valittaa, mutta kun ei siitäkään nyt oikein viitsisi
Pääsin sitäpaitsi havaitsemaan pikapakkasilla näitä oikeinpukeutumisen iloja, jotta syysviileydestä voi nauttia täysin (silikonin täyttämin) rinnoin.


Jännityksellä jään odottamaan, jotta kestääkö suomen pakkaset kuten luvattiin. Toistaiseksi on tuonut lämpöä ja onnea ulkoiluun. Myös mielelle.

Iloitsen myös yhä kasvavasta tukastani.
Tugee.
Tässä lajissa maltti on valttia. Kaljusta tähän - 2,5 vuodessa. Järjetön odotusaika näin malttamattomalle sielulle - ja yhä aika lyhyelle tukalle. Siinä sitä nyt kuitenkin on ja jatkoa toivotaan.

Kävin tutustumassa aikaisemmin mainitsemaani vanhainkotiin. Minut otettiin ihanasti vastaan ja tuli tervetullut olo vapaaehtoistyöhön. Vanhainkodin väki oli kovin sympaattista porukkaa ja nyt odotan innolla pääseväni suorittamaan seuraneidin tehtäviä.
Kertoivat, että heillä käy paljon vapaaehtoisia järjestämässä ohjelmaa, mutta meistä, jotka istumme vain vierellä ja kuuntelemme, on suurta pulaa.
Aktivoitukaa ihmiset, jos teillä on vähänkään aikaa. <3

Sitten ihan pikkunen avautuminen tästä suomalaisesta "minä ensin, minä sitte ja minä nytte" -kulttuurista.
Tapahtuipa eräänä sunnuntaipäivänä piipahtaessani suurehkossa urheiluliikkessä niin, että ihmiset olivat yhden pyhäpäivän jälkeen paniikinomaisesti ottamassa ilon irti ostosmahdollisuuksista - niin sanotusti "kaik yhes koos."
Jono kyseisessä liikkeessä oli omastakin mielestä jäätävän pitkä, mutta jos jotain mieli saada kotiin saakka, oli mentävä nöyrästi jonon jatkoksi.
Siinä jonossa aikani katseltuani puhisevaa kansaa, tuli mieleeni muutama pikku ajatus.

Mikä siinä jonottamisessa oikeastaan on niin kamalaa?
Mikä saa aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin pienet lapset "minä olin ensin ja kaikki heti nyt" -fiiliksellä, jos hetken joutuu seisomaan paikallaan?
Mikä on niin kiireellistä, että siitä kannattaa kerätä käsittämätön määrä negatiivista energiaa itseensä ja tunkea sitä samalla myös muihin?

Seisoin siinä typerä hymy naamalla ja mietin pari positiivista faktaa.
Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Työntekijät kassalla tekevät varmasti parhaansa.
Seisoskellessa voin vaikka fiilistellä sylissä nököttäviä uusia hankintoja. Ehkä harkitakin vielä kerran.
Ja kappas, taskusta löytyi some. Sillekin liikeni mainiosti aikaa.

Nettikauppakin vilahti mielessä. Se on tänä päivänä myös äärimmäisen kätevä vaihtoehto.
(Jopa suositeltavaa isoimmin puhiseville yksilöille.)

Kyllä se oma vuoro sieltä aikanaan tuli ja sain mennä hyvin fiiliksin kassalle. Vielä paremmilla fiiliksillä kotiin.

Semmosia pieniä ilon aiheita <3

P.S. Sädekehäni saattaa näyttää nyt kiiltävältä, mutta lupaan kirjoittaa myös sen ruosteisesta puolesta mahdollisimman pian.

Ainiin ja lisä P.S.


1 kommentti: