Siirry pääsisältöön

kolmevuotiskontrolli ja muita ilonaiheita.

Viikko sitten koitti odotettu ja pelätty kolmas vuosikontrolli. Tämän kunniaksi kävin vilauttamassa kumpuja radiologin tutkimuspöydällä.
"Kaikki hyvin" -sanoi tohtori.
Muutaman viikon kuluttua koittaa vielä verikokeet ja lääkärin tapaaminen. Tehdään katsaus menneeseen vuoteen ja suunnitellaan tulevaa.
Ei ole asiat pöllömmin siis. <3

Tuntuu muutenkin, että näinkin yksinkertaisessa elämässä on melkoisesti ilonaiheita.
Kuten esimerkiksi tämä syntinen ihanuus. Mahdollisesti myös suurin syy kesän jäljiltä rantautuneeseen extramuhkuun.
Strabucksin White Chocolate Mocha vai mikä lie upeus olikaan. ARGH.

Nam.

Tai vaihtoehtoisesti vaikka syksy. Ihanat värit ja kelit.
Säätä me suomalaiset toki osataan aina vähän valittaa, mutta kun ei siitäkään nyt oikein viitsisi
Pääsin sitäpaitsi havaitsemaan pikapakkasilla näitä oikeinpukeutumisen iloja, jotta syysviileydestä voi nauttia täysin (silikonin täyttämin) rinnoin.


Jännityksellä jään odottamaan, jotta kestääkö suomen pakkaset kuten luvattiin. Toistaiseksi on tuonut lämpöä ja onnea ulkoiluun. Myös mielelle.

Iloitsen myös yhä kasvavasta tukastani.
Tugee.
Tässä lajissa maltti on valttia. Kaljusta tähän - 2,5 vuodessa. Järjetön odotusaika näin malttamattomalle sielulle - ja yhä aika lyhyelle tukalle. Siinä sitä nyt kuitenkin on ja jatkoa toivotaan.

Kävin tutustumassa aikaisemmin mainitsemaani vanhainkotiin. Minut otettiin ihanasti vastaan ja tuli tervetullut olo vapaaehtoistyöhön. Vanhainkodin väki oli kovin sympaattista porukkaa ja nyt odotan innolla pääseväni suorittamaan seuraneidin tehtäviä.
Kertoivat, että heillä käy paljon vapaaehtoisia järjestämässä ohjelmaa, mutta meistä, jotka istumme vain vierellä ja kuuntelemme, on suurta pulaa.
Aktivoitukaa ihmiset, jos teillä on vähänkään aikaa. <3

Sitten ihan pikkunen avautuminen tästä suomalaisesta "minä ensin, minä sitte ja minä nytte" -kulttuurista.
Tapahtuipa eräänä sunnuntaipäivänä piipahtaessani suurehkossa urheiluliikkessä niin, että ihmiset olivat yhden pyhäpäivän jälkeen paniikinomaisesti ottamassa ilon irti ostosmahdollisuuksista - niin sanotusti "kaik yhes koos."
Jono kyseisessä liikkeessä oli omastakin mielestä jäätävän pitkä, mutta jos jotain mieli saada kotiin saakka, oli mentävä nöyrästi jonon jatkoksi.
Siinä jonossa aikani katseltuani puhisevaa kansaa, tuli mieleeni muutama pikku ajatus.

Mikä siinä jonottamisessa oikeastaan on niin kamalaa?
Mikä saa aikuiset ihmiset käyttäytymään kuin pienet lapset "minä olin ensin ja kaikki heti nyt" -fiiliksellä, jos hetken joutuu seisomaan paikallaan?
Mikä on niin kiireellistä, että siitä kannattaa kerätä käsittämätön määrä negatiivista energiaa itseensä ja tunkea sitä samalla myös muihin?

Seisoin siinä typerä hymy naamalla ja mietin pari positiivista faktaa.
Mulla ei ole mikään kiire mihinkään. Työntekijät kassalla tekevät varmasti parhaansa.
Seisoskellessa voin vaikka fiilistellä sylissä nököttäviä uusia hankintoja. Ehkä harkitakin vielä kerran.
Ja kappas, taskusta löytyi some. Sillekin liikeni mainiosti aikaa.

Nettikauppakin vilahti mielessä. Se on tänä päivänä myös äärimmäisen kätevä vaihtoehto.
(Jopa suositeltavaa isoimmin puhiseville yksilöille.)

Kyllä se oma vuoro sieltä aikanaan tuli ja sain mennä hyvin fiiliksin kassalle. Vielä paremmilla fiiliksillä kotiin.

Semmosia pieniä ilon aiheita <3

P.S. Sädekehäni saattaa näyttää nyt kiiltävältä, mutta lupaan kirjoittaa myös sen ruosteisesta puolesta mahdollisimman pian.

Ainiin ja lisä P.S.


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …