Kolme vuotta sitten. Ja nyt.

Kävipä muuan päivänä niin, että kottaraiselta repesi nänni.
Yksi tikki mennä retkahti auki ennenaikaisesti ja haava sai pientä tulehduksenoiretta osakseen. 
Puhelinkonsultoinnissa tiedustelivat mahdollisia kipuoireita. Oli melko haastavaa vastata kipukysymykseen, kun molemmat rinnat ovat olleet tunnottomat sitten lokakuun 2014.
Kummut kävivät kuitenkin varmuuden vuoksi määräaikaishuollossa ja ovat nyt jo parempaan päin.

.
Palasin tänään lukemaan Kutsumaton vieras -blogini ensiajatuksia. Siitä on nyt kolme vuotta kun sain syöpädiagnoosin ja aloitin ajatuksieni rustaamisen julkisesti. 
Uskomatonta, miten paljon ajatuksia on mennyt pimentoon näiden vuosien aikana. Sitä suuremmalla syyllä olen tyytyväinen, että kirjoitin, jotta pystyn palaamaan niihin hetkiin joita en enää muista.

Paljon on elämässä tapahtunut menneen kolmen vuoden aikana. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin. (#kolmenkympinsirkus.)
Kaikesta huolimatta jokainen tehty päätös on perustunut vahvaan tunteeseen, jonka tarkoituksena on saavuttaa onnellisuus.
<3

Jaoimme myös vertaistuen parissa hiljattain suuria tunteita kateudesta ja katkeruudesta, joita tämä sairaus helposti tuo mukanaan. Eikä syyttä.
En kuitenkaan usko, että olen itse koskaan kokenut omakohtaista katkeroitumista siitä, miksi juuri minä sairastuin, mutta olen kyllä jostain syystä kokenut epäreiluutta muiden nuorten sairastuneiden äitien (tai lapsista haaveilevien) puolesta.

Eihän tätä kenellekään toivoisi. Ei nuorille, eikä vanhoille.
Diagnoosi tulee aina huonoon aikaan - oli elämäntilanne tai ikä mikä hyvänsä.
Paitsi tietysti minun mummulleni, joka omien sanojensa mukaan olisi ollut täysin jouten sairastamaan  tämän puolestani.
Vieläkin hymyilyttää.

Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että jos täältä ennenaikaisesti lähdetään, niin katkeroitua en aio, suostu tai halua.
Olen aina sanonut, että pahinta kuolemanpelossa on ajatus siitä, että joutuisin valmistelemaan lapseni kohtaamaan äidin menetyksen, mutta todellisuudessa tiedän, ettei minun poislähtö tarkoittaisi heille huonoa lapsuutta tai tulevaisuutta. Suru voi antaa myös paljon hyvää.
Ja se tukiverkko, joka meidän perhettä ympäröi, on korvaamaton.
<3

Ei ollut tarkoitus lähteä ihan noin diipeille vesille, vaan ennemminkin iloita yhä jatkuvasta ajasta. Mitä kauemmas sairastumista kuitenkin mennään, sitä enemmän uskaltaa taas negistellä arjen pieniä vastoinkäymisiä.
Kuten esimerkiksi aamulla hellan alle kaatunutta vesilasia tai yllättäen päähän hyökännyttä kaapin ovea. Ei kaatanut syöpä mun maailmaa, mutta sitten tuli se hellan alle valunut vesi - ja kaatoi kaiken.

Nauttikaa elämästä - uskaltakaa olla rohkeita.
Tehkää itsenne onnelliseksi <3

Ja tää lähtis nauttimaan nyt pöllölaakson kynttiläkauden avajaisista <3

5 kommenttia:

  1. Juttujasi on ihana lukea! Aloitan oman "kolmivuotiseni" parin päivän kuluttua leikkauksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kannustuksesta ja valtavan paljon voimia tulevaan "sirkukseesi" . <3 Tule toki kertomaan ajatuksiasi matkan varrelta, jollet kirjoitakin jo blogia aiheesta? :)

      Poista
    2. Päätin etten ala bloggaamaan enkä jaa matkaa kaikkine yksityiskohtineen - johtuen Tornisairaalan hulppeasta olemuksesta aloin kuitenkin pitämään vähän toisenlaista "kuvapäiväkirjaa" instagramtilissäni. Löydät halutessasi minut nimellä ida_liina.

      Poista

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...