Siirry pääsisältöön

Kolme vuotta sitten. Ja nyt.

Kävipä muuan päivänä niin, että kottaraiselta repesi nänni.
Yksi tikki mennä retkahti auki ennenaikaisesti ja haava sai pientä tulehduksenoiretta osakseen. 
Puhelinkonsultoinnissa tiedustelivat mahdollisia kipuoireita. Oli melko haastavaa vastata kipukysymykseen, kun molemmat rinnat ovat olleet tunnottomat sitten lokakuun 2014.
Kummut kävivät kuitenkin varmuuden vuoksi määräaikaishuollossa ja ovat nyt jo parempaan päin.

.
Palasin tänään lukemaan Kutsumaton vieras -blogini ensiajatuksia. Siitä on nyt kolme vuotta kun sain syöpädiagnoosin ja aloitin ajatuksieni rustaamisen julkisesti. 
Uskomatonta, miten paljon ajatuksia on mennyt pimentoon näiden vuosien aikana. Sitä suuremmalla syyllä olen tyytyväinen, että kirjoitin, jotta pystyn palaamaan niihin hetkiin joita en enää muista.

Paljon on elämässä tapahtunut menneen kolmen vuoden aikana. Ehkä jopa enemmän kuin koskaan aiemmin. (#kolmenkympinsirkus.)
Kaikesta huolimatta jokainen tehty päätös on perustunut vahvaan tunteeseen, jonka tarkoituksena on saavuttaa onnellisuus.
<3

Jaoimme myös vertaistuen parissa hiljattain suuria tunteita kateudesta ja katkeruudesta, joita tämä sairaus helposti tuo mukanaan. Eikä syyttä.
En kuitenkaan usko, että olen itse koskaan kokenut omakohtaista katkeroitumista siitä, miksi juuri minä sairastuin, mutta olen kyllä jostain syystä kokenut epäreiluutta muiden nuorten sairastuneiden äitien (tai lapsista haaveilevien) puolesta.

Eihän tätä kenellekään toivoisi. Ei nuorille, eikä vanhoille.
Diagnoosi tulee aina huonoon aikaan - oli elämäntilanne tai ikä mikä hyvänsä.
Paitsi tietysti minun mummulleni, joka omien sanojensa mukaan olisi ollut täysin jouten sairastamaan  tämän puolestani.
Vieläkin hymyilyttää.

Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että jos täältä ennenaikaisesti lähdetään, niin katkeroitua en aio, suostu tai halua.
Olen aina sanonut, että pahinta kuolemanpelossa on ajatus siitä, että joutuisin valmistelemaan lapseni kohtaamaan äidin menetyksen, mutta todellisuudessa tiedän, ettei minun poislähtö tarkoittaisi heille huonoa lapsuutta tai tulevaisuutta. Suru voi antaa myös paljon hyvää.
Ja se tukiverkko, joka meidän perhettä ympäröi, on korvaamaton.
<3

Ei ollut tarkoitus lähteä ihan noin diipeille vesille, vaan ennemminkin iloita yhä jatkuvasta ajasta. Mitä kauemmas sairastumista kuitenkin mennään, sitä enemmän uskaltaa taas negistellä arjen pieniä vastoinkäymisiä.
Kuten esimerkiksi aamulla hellan alle kaatunutta vesilasia tai yllättäen päähän hyökännyttä kaapin ovea. Ei kaatanut syöpä mun maailmaa, mutta sitten tuli se hellan alle valunut vesi - ja kaatoi kaiken.

Nauttikaa elämästä - uskaltakaa olla rohkeita.
Tehkää itsenne onnelliseksi <3

Ja tää lähtis nauttimaan nyt pöllölaakson kynttiläkauden avajaisista <3

Kommentit

  1. Juttujasi on ihana lukea! Aloitan oman "kolmivuotiseni" parin päivän kuluttua leikkauksella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kannustuksesta ja valtavan paljon voimia tulevaan "sirkukseesi" . <3 Tule toki kertomaan ajatuksiasi matkan varrelta, jollet kirjoitakin jo blogia aiheesta? :)

      Poista
    2. Päätin etten ala bloggaamaan enkä jaa matkaa kaikkine yksityiskohtineen - johtuen Tornisairaalan hulppeasta olemuksesta aloin kuitenkin pitämään vähän toisenlaista "kuvapäiväkirjaa" instagramtilissäni. Löydät halutessasi minut nimellä ida_liina.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …