Siirry pääsisältöön

Ajatuksia onnellisuudesta.

Onnellisuus. Mitä se on? Miten sen voi saavuttaa?
Se selvinnee kokeilemalla. Elämällä.

Tietenkin pitää tehdä niitä tuttuja ja turvallisia asioita, jotka on tehneet onnelliseksi ennenkin, mutta etenkin näin levotonta sielua pitää aika-ajoin ruokkia myös uusin kokemuksin.
(Muullakin kuin ruoalla.)
Pitää olla rohkeutta heittäytyä ja antaa uusille kokemuksille mahdollisuus.
 
 
Niinpä otin tästä ajatuksesta kiinni ja tattadaa...

Meditaatio (#kolmenkympinsirkus)
En ehkä meinaa uskoa tätä itsekään, mutta kokeilin toissapäivänä elämäni ensimmäistä meditaatioharjoitusta ja olen jälleen positiivisesti yllättynyt.
Jos sanotaan, että keskivertoihmisellä on n. 60 000 ajatusta päivässä - voin väittää tuplaavani määrän kevyesti.
Ajattelen P-A-L-J-O-N. Olen aina ajatellut ja tulen varmasti ajattelemaan jatkossakin.
Erityisesti ajattelen paljon tunteita ja niiden (epätasaista) kulkua. Toisinaan se on melko raskasta, etenkin jos ajatuksiin jää joskus jumiin.
 
Nyt päätin yrittää "sammuttaa" ajatukseni hetkeksi. Rentoutua.
Laitoin meditaatioon soveltuvaa "pimpeli-meriaaltoja-pompeli-meriaaltoja" -musiikkia soimaan ja suljin silmäni.
Viisitoista minuuttia rauhallista hengitystä, vartalon jokaisen kohdan rentouttamista yksitellen ja ajatuksien poissulkemista. Crazy! Päällimmäinen jälkitunne oli levännyt ja kevyt olo.
 
Paitsi kevyestä puheenollen. Kipasin tovi sitten salilla ja salin vaa'alla. Kesä muistui mieleeni nopeammin kuin osasin kuvitellakaan. +3kg niin että heilahti.
Haittaako se? Ei todellakaan haittaa. Tämä oli itseasiassa se lukema, jota halusin lähteä tavoittelemaan lihastreenin myötä. Treeniä ei tosin varsinaisesti ole vielä näkynyt, mutta paino on saavutettu.
Lihas tai rasva - onko ne nyt niin justiinsa.
pukukoppimeitsie
Tekeekö treeni mut onnelliseksi? Voi kyllä.
Liikunta on itseasiassa varmaan yksi parhaista terapiamuodoista. Silloin saa 119 998 ajatusta helposti kyytiä. Loput kaksi päähän jäävää lienee: "perkele" ja "koita nyt hyvänen aika jaksaa."

Luonto
Osa menneestä viikonlopusta kului alla olevan kuvan maisemissa. Tällaiseen paikkaan villimpikin mieli joskus haluaa. Veden äärelle - rauhaan ja hiljaisuuteen.
Huomaan haaveilevani mökistä.
Ehkä vielä joskus <3


 
Työ
Olen siitä onnellisessa asemassa, että mulla on vakituinen, joustava ja turvallinen työpaikka.
Sen lisäksi saan ruokkia levotonta sieluani myös keikkatöillä - aivan eri alalla. Alalla josta olen aikaisemmin vain haaveillut.
Tämän uuden työn myötä olen myös saanut uusia tärkeitä ihmisiä mun elämään.

Tässä kohtaa ihan pikku kannustus teille jokaiselle työtä vihaavalle:
Pyrkikää nyt hyvänen aika tekemään sellaista, mitä voitte tehdä intohimolla ja suurella sydämellä.
En mä sano että se helppoa olisi, mutta ainaisen valittamisen sijaan olisi järkevää edes yrittää saada aikaan muutosta - siinä ei häviä mitään.

Enkä mä tietenkään tässä teille rupea valehtelemaan, että mun työ on pelkkää iloa ja onnea.
Ei tietenkään ole. Mutta niin paljon hyvää kuitenkin, etten mä sitä pelkän rahan vuoksi tee.

 Mun ajatusmaailmaan ei vaan mahdu se ikuinen valitus työn tekemisen vaikeudesta. Haaveillaan vaan siitä päivästä kun voitetaan lotossa ja voidaan jättää koko työelämä taakse.
En tuomitse, mutta en voi samaistua.
Tää maailma ei vaan pyöri niin, että me kaikki ajateltaisiin vain "omaa lomaa."

Enkä minäkään tätä oman elämäni unelmaduunia valittamalla ole saanut. Enkä oikopolkuja pitkin.
Ihan itse selvitin ja lähestyin alaa - ilman kokemusta, ilman koulutusta.
Kun jotain asiaa todella haluaa ja on valmis tekemään sen eteen töitä, niin se kyllä huomataan. Ja palkitaan.

Lyhyesti koko kirjoituksen pointti on seuraava.
Kokeilkaa asioita.
Räväyttäkää ja tehkää jotain ihan uutta.
Suunnitelkaa jotain hullua tai perskutti - jättäkää suunnittelematta.
Heittäytykää holtittomaksi vaikka aivan extempore.

 Itse yritän elää just niin, ettei mun tarvitsisi sitten lopulta katua yhtään mitään tehtyä tai tekemättä jäänyttä.

 Sanovat, että meillä on vain yksi elämä.
Käytetään se hyvin <3

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …