Siirry pääsisältöön

Ups ja help.

Käsittämätöntä mihin aika menee. 
Sen lisäksi, että ei MILLÄÄN uskoisi mun lähestyvän uhkaavasti kolmeekymppiä (ei sitten millään), niin eilen tuli tasan 10 vuotta siitä, kun musta tuli äiti.
Kyllä - mun iki-ihana tyttöni täytti eilen 10 vuotta ja olen tietysti onnesta ja kauhusta samaan aikaan soikeana.
On melko hullua ajatella, että tässä pitäisi alkaa jo keräämään kasvatusmetodit kuntoon tulevaa teini-ikää varten, kun tuntuu että on vasta itsekin hädin tuskin rämpinyt teinimoodista "aikuisemmalle" puolelle.

Korvissa kaikuu vain ne lukemattomat uhot omille vanhemmilleni:
"Sit kun mä oon äiti niin mä todellaki annan mun lapsen....

... pyöriä kaupungilla vaikka yöhön asti
... kiroilla holtittomasti
... ostaa karkkia ja vaatteita rajattomasti
... hengailla ja juoda siideriä ihan vaikka juna-asemalla tai ylipäänsä...
Ja muutamat muut samaan kategoriaan kuuluvat haistatukset.
Juu - ihan varmasti annan.

Jos tyttäreni teinivuodet muistuttavat lähellekkään omiani, niin ei herran tähen mihin mä vielä joudun.
Terveisiä äitille ja iskälle - miten helvetissä te saitte mut ruotuun? <3

Kun mä sitten vihdoin ja viimein pääsin tuosta uhovaiheesta eroon ja aloin pikkuhiljaa kunnioittamaan vanhempiani, alkoi elämässäni toisenlainen - niin sanottu "UPS" -vaihe (joka jatkuu yhä vain.)

Siinä missä sisarukseni ansaitsivat hymypatsaat kotimme pianon päälle, meikäläisen kantoi kotiin vain itsetehdyn, savesta väännetyn onnettoman myyräpatsaan. Tämän patsaan äitini risti nimellä "UPS."
Myyrän olemus kuvasti luonnettani täydellisesti silloin ja kuvastaa luonnettani yhä.

"UPS mä unohdin sen ja UPS mä unohdin ton"
ups myyrä
Jokainen mut tunteva allekirjoittaa tämän täysin. Mä unohdan ihan kaiken.
Kovasti kiitollinen teille rakkaille, jotka kestätte tätä mun yhä jatkuvaa "UPS"-vaihetta <3

Tänä päivänä on toki mahdollisuus vilauttaa syöpäkorttia ja sanoa vain ongelman johtuvan sytostaateista. Ikäänkään kun ei oikein vielä viitsisi turvautua... Se olisi vähän sama kuin kusisi omiin muroihin.
Niih!
Hyvät ja toimivat nykypäivän kasvatusvinkit siis vastaanotetaan! <3

P.S. Tiesin jo olevani niin kaukana tästä päivästä saadessani puhelimessa rennonletkeän kommentin tiukkaan "nyt kotiin" - kehoitukseeni: 
"Joo joo äiti älä ragee."
Ja jouduin googlettamaan sanan "ragee".

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …