Kodin onnea ja toivoa.

Sinne meni Loppiainen - ja joulukuusi.
Enpä meinaa uskoa, että sain oikeasti purettua joulukuusen tänä vuonna vain päivän myöhässä. Mieletöntä! (Ja varmaan pientä edistystäkin.)

Käsitreeni suoritettu eilen kunnialla ja tulinpa huomanneeksi jotain uutta pukuhuonekäyttäytymisessänikin.
Siinä missä yksirintaisena en epäröinyt näyttäytyä nakkena pukuhuoneissa - rikkinäisenä kaksirintaisena se on huomattavasti haastavampaa. Nyt kun kumpuni ovat toistaiseksi arpien täyttämät ja niistä uupuu aika olennaisia osia, on vaikeampaa riisuutua yleisön edessä ilman suurta tarvetta selitellä.

Yksirintaisen nähdessään jokainen nainen osaa päätellä tilanteen syyt, mutta näillä nykyisillä eväillä näytän lähinnä siltä, että olen ollut hiljattain sukupuolenkorjausleikkauksessa (joka jäänyt kesken).
Meinasi eräänäkin päivänä mennä palkkarit väärään kurkkuun kun tajusin, että mennyt flunssa oli vienyt äänenkin matalaan bassoon ja aloin keskustelemaan siinä yläosattomissa kanssatreenaajien kanssa. Mahtoi olla naisilla miettimistä jotta olinko edes oikealla puolella.
Vaan onko sillä loppupeleissä mitään väliä mitä kukakin miettii? Eipä juuri.

Kotiutuminen takaisin maalle on tapahtunut onnellisissa tunnelmissa.
Ei ole tämän ikkunanäkymän voittanutta. (Ja kukaan ei nyt lyö tähän mitään rantakuvia)
<3
Eikä puusaunan.
<3
Takasta nyt puhumattakaan.
Tai puuhommista.  Tai siitä käsin lämmitettävästä murheenkryynistä. Tai lumitöistä. (Ihan kun mä niitä edes tekisin... Niin kauan kuin auto liikkuu ja kengät nousee lumen läpi niin olkoon siinä)

Niin - onhan siellä hommaa. Ja onhan se vielä vähän rempallaan.
Mutta siellä mä oon onnellinen ja pitkästä aikaa joku paikka tuntuu taas kodilta <3

Siellä meidän kodissa juhlistettiin toissapäivänä mun karvakorvan 3 vuotis synttäreitäkin (juustohampurilaisen merkeissä.)
Kina 3 v
Ei pysty käsittämään mihin nämä 3 vuottakin vain hävisi. Vastahan mun karvamuru oli tämmönen.
<3
Enkä voi liikaa ylistää tämän karvaisen vaikutusta omaan toipumiseeni sytojen aikaan. Tämä rontti nosti mut sängynpohjalta metsään (hengästymään) juuri silloin kun sytopeikko huusi korvaani käskyjä jäädä petiin. Enkä edes halua kuvitella miten huonossa kunnossa olisin ollut syöpähoitojeni jälkeen, jos olisin uskonut sytopeikkoa.
Eikä ole yhteiset lenkit ennen tai jälkeenkään syövän olleet pahaksi.

Kiitos siis Susann että mahdollistit Kinan saapumisen meille siitäkin huolimatta ettei ehkä olla ansaittu "vuoden kovin koiraharrastaja" tai "aktiivisin kynsienleikkaaja" tai myöskään "vuoden silkkiturkki" -palkintoja menneinä vuosina. 
Rakkautta ja huolenpitoa on kuitenkin riittänyt <3

Huomenna menen tapaamaan syöpähoitajaa tuon yllättäen ilmestyneen patin vuoksi. Olen kuitenkin äärimmäisen luottavaisin mielin asian suhteen, mutta poissuljetaan nyt kuitenkin se kaikkein pahin vaihtoehto.
Tätähän tämä elämä nykyään on kun uusia oireita ilmaantuu. Syövän poissulkemista.
Ja niin kauan kuin diagnoosi ymmärtää pysyä poissa, ei ole syytä olla onneton.
Ja jos tarkkoja ollaan, ei diagnoosikaan tee elämästä onnetonta. 

Ainahan meillä on asenne ja toivo. Ja niin kauan kuin on asennetta - on myös toivoa.
JA niin kauan kun on toivoa on hitokseen hyvä tilanne <3

Näillä pohdinnoilla eteenpäin. Mukavaa ja eritoten ONNELLISTA torstaita kaikille <3

1 kommentti:

  1. Kiitos blogistasi, asenteesi on niin kohdalla näissä asioissa. Hyvä kun toit esille tämän korjausleikkauksen jälkeisen kokoonkursitun "tilkkutäkki" olotilan, ei varmaan ole helppoa hyväksyä arpejaan? Itselläni ko. leikkaus edessä alkukeväästä, joten kaikki myöskin tämä "netti vertaistuki" on tarpeen.
    -Marianne-

    VastaaPoista

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...