Siirry pääsisältöön

Kodin onnea ja toivoa.

Sinne meni Loppiainen - ja joulukuusi.
Enpä meinaa uskoa, että sain oikeasti purettua joulukuusen tänä vuonna vain päivän myöhässä. Mieletöntä! (Ja varmaan pientä edistystäkin.)

Käsitreeni suoritettu eilen kunnialla ja tulinpa huomanneeksi jotain uutta pukuhuonekäyttäytymisessänikin.
Siinä missä yksirintaisena en epäröinyt näyttäytyä nakkena pukuhuoneissa - rikkinäisenä kaksirintaisena se on huomattavasti haastavampaa. Nyt kun kumpuni ovat toistaiseksi arpien täyttämät ja niistä uupuu aika olennaisia osia, on vaikeampaa riisuutua yleisön edessä ilman suurta tarvetta selitellä.

Yksirintaisen nähdessään jokainen nainen osaa päätellä tilanteen syyt, mutta näillä nykyisillä eväillä näytän lähinnä siltä, että olen ollut hiljattain sukupuolenkorjausleikkauksessa (joka jäänyt kesken).
Meinasi eräänäkin päivänä mennä palkkarit väärään kurkkuun kun tajusin, että mennyt flunssa oli vienyt äänenkin matalaan bassoon ja aloin keskustelemaan siinä yläosattomissa kanssatreenaajien kanssa. Mahtoi olla naisilla miettimistä jotta olinko edes oikealla puolella.
Vaan onko sillä loppupeleissä mitään väliä mitä kukakin miettii? Eipä juuri.

Kotiutuminen takaisin maalle on tapahtunut onnellisissa tunnelmissa.
Ei ole tämän ikkunanäkymän voittanutta. (Ja kukaan ei nyt lyö tähän mitään rantakuvia)
<3
Eikä puusaunan.
<3
Takasta nyt puhumattakaan.
Tai puuhommista.  Tai siitä käsin lämmitettävästä murheenkryynistä. Tai lumitöistä. (Ihan kun mä niitä edes tekisin... Niin kauan kuin auto liikkuu ja kengät nousee lumen läpi niin olkoon siinä)

Niin - onhan siellä hommaa. Ja onhan se vielä vähän rempallaan.
Mutta siellä mä oon onnellinen ja pitkästä aikaa joku paikka tuntuu taas kodilta <3

Siellä meidän kodissa juhlistettiin toissapäivänä mun karvakorvan 3 vuotis synttäreitäkin (juustohampurilaisen merkeissä.)
Kina 3 v
Ei pysty käsittämään mihin nämä 3 vuottakin vain hävisi. Vastahan mun karvamuru oli tämmönen.
<3
Enkä voi liikaa ylistää tämän karvaisen vaikutusta omaan toipumiseeni sytojen aikaan. Tämä rontti nosti mut sängynpohjalta metsään (hengästymään) juuri silloin kun sytopeikko huusi korvaani käskyjä jäädä petiin. Enkä edes halua kuvitella miten huonossa kunnossa olisin ollut syöpähoitojeni jälkeen, jos olisin uskonut sytopeikkoa.
Eikä ole yhteiset lenkit ennen tai jälkeenkään syövän olleet pahaksi.

Kiitos siis Susann että mahdollistit Kinan saapumisen meille siitäkin huolimatta ettei ehkä olla ansaittu "vuoden kovin koiraharrastaja" tai "aktiivisin kynsienleikkaaja" tai myöskään "vuoden silkkiturkki" -palkintoja menneinä vuosina. 
Rakkautta ja huolenpitoa on kuitenkin riittänyt <3

Huomenna menen tapaamaan syöpähoitajaa tuon yllättäen ilmestyneen patin vuoksi. Olen kuitenkin äärimmäisen luottavaisin mielin asian suhteen, mutta poissuljetaan nyt kuitenkin se kaikkein pahin vaihtoehto.
Tätähän tämä elämä nykyään on kun uusia oireita ilmaantuu. Syövän poissulkemista.
Ja niin kauan kuin diagnoosi ymmärtää pysyä poissa, ei ole syytä olla onneton.
Ja jos tarkkoja ollaan, ei diagnoosikaan tee elämästä onnetonta. 

Ainahan meillä on asenne ja toivo. Ja niin kauan kuin on asennetta - on myös toivoa.
JA niin kauan kun on toivoa on hitokseen hyvä tilanne <3

Näillä pohdinnoilla eteenpäin. Mukavaa ja eritoten ONNELLISTA torstaita kaikille <3

Kommentit

  1. Kiitos blogistasi, asenteesi on niin kohdalla näissä asioissa. Hyvä kun toit esille tämän korjausleikkauksen jälkeisen kokoonkursitun "tilkkutäkki" olotilan, ei varmaan ole helppoa hyväksyä arpejaan? Itselläni ko. leikkaus edessä alkukeväästä, joten kaikki myöskin tämä "netti vertaistuki" on tarpeen.
    -Marianne-

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …