Hiihtokaverin karkoitusrukous ja muuta urheiluhuumaa.

En tiedä elänkö mä tässä nyt jotain "kuin viimeistä päivää" -vaihetta kolmenkympin (HÄLYTYS - KRIISI -HÄLYTYS) lähestyessä vai mistä tässä uusien kokemuksien keräämisessä nyt on kyse. Mutta kerta kun näin pitkälle on syövästä huolimatta päästy, niin elämä risaseks vaan!

JOTEN - saanen esitellä...
Ihanat lainamonot <3

Hiihto - check
Josko se nyt edes etäisesti kyseistä lajia muistutti.
Yllättävän paljon mahtuu kiukkua ja turhautumista yhteen pieneen sutturaan.
Matka ei ollut pitkä, mutta kesti vaivalloiset 50 minuuttia. Tuon tuskaisen ajan jälkeen oli jo vähän epäselvää, tulenko sittenkään näkemään sitä kuuluisaa kolmeakymppiä, joten oli kertakaikkisesti pakko luovuttaa.
Jos kuitenkin jotain positiivista, niin en kaatunut kertaakaan (kiitos sauvojen).
Tähän lajiin muodostui kuitenkin samanlainen viha-rakkaussuhde, kun juoksuunkin.
Vihaan tehdä sitä, mutta rakastan tunnetta, joka siitä loppujen lopuksi tulee.

Aion siis lähteä ehdottomasti uudelleenkin, mutta pieni aavistus on, etten tule saamaan hiihtoseuraa jatkossa. Se hiihtokaverin karkoitusrukous meni jotakuinkin seuraavasti:

"Mitä sä siellä vaan viuhdot menemään kertomatta mulle edes mitä mun pitää näillä tehdä??"
"ÄLÄ MENE NIIN KOVAA!"
"Mene sinä edeltä vaan kyllä minä pärjään!!!"
"Mäkin laitan sut joku päivä hevosenselkään ja laukkaan pois paikalta. Siinähän sitte mietit mitä pitää tehdä, jotta pysyt perässä!"
"Älä kato mua - mä en enää liiku jos sä katot!"
"HILJAA!"
Aamen.

Oon niin onnellinen tästä kaikesta muutoksesta, mitä mun elämässä on syövän jälkeen tapahtunut.
Miten paljon asenne liikunnan ja hyvinvoinnin suhteen voikaan muuttua!

Jo ala-asteella vihasin liikuntaa. Välttelin liikuntatunteja milloin menkoilla, keksityllä rasitusastmalla ja muilla tekoselityksillä. Koska en ollut ylipainoinen, en kokenut myöskään tarvitsevani liikuntaa. (YÖK -mikä ajattelutapa)
Ei siis mikään ihme, etten ole varsinainen luonnonlahjakkuus mitä urheiluun tulee.
Hirvittävän noloa se vain on myöntää - varsinkin ihmiselle, joka on puhkunut urheiluhenkeä jo lapsesta asti ja tuntuu taitavan lajin kuin lajin.
Mutta en aio lannistua - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Asennetta vaan kehiin niin kyllä täältä vielä jonkinsortin liikuntaihmeeksi noustaan.
(Ihmehän tämä hiihtokin jo sinänsä oli)

Lenkkikatastrofi
Ja yks pieni halleluja näille ihanan karvaisille velvoitteille, jotka vie meikäläistä lenkille vähän väliä. Siinä ei kuulkaa auta tekoselitykset.
Tämä "Trio Katastrofes" ei kuitenkaan ole lenkkiryhmä helpoimmasta päästä, mutta siitäkin huolimatta, että ollaan melkoinen näky solmuinemme - tästäkin tulee varsin hyvä olo jokaiselle ryhmän jäsenelle <3

Pahoittelut ylitsevuotavast liikuntahurmiosta, mutta sitä tää mun elämä nyt on <3
Kumpa onnistuisin vielä kasvattamaan omatkin lapset tällaiseen vähän liikunnallisempaan moodiin. Lähes 10 vuotiaan neidin mielestä hengästyminen vaan on vähän sama kuin astma.
Ei siis toistaiseksi kovin lupaavat eväät.

Mutta hirvittävän kivaa keskiviikkoa kaikille <3

3 kommenttia:

  1. Tsemppiä hiihtoladulle. Itse aloittelin kanssa hiihdon tapaista liikehdintää ladulla ja 4otesin poikien pyyhkivän ohi mennen tullen halutessaan :) Sitkeesti meinasin treenata että hiihdän ne (11v ja 8v) kumoon talven loppuun mennessä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan loistavaa!! Täytyneekin ottaa pienemmät mukaan ladulle. Varmaan huitelevat myös mun ohi :D

      Poista
  2. Hiihto on ihan parasta! Meillä näyttäis täällä Turun seudulla nyt siltä, että tänä(kään) talvena ei paljoa tule hiihdeltyä, toki toi vatsakumpu tuoss edessä asettaa myös rajoitteita...

    Hiihtämisessä musta treenautuu hyvin koko kroppa ja erityisen hyvin hapenottokyky saa buustia ja kaloreitakin palaa ihan miljoona, vaikka ne nuoremmat siinä ohi meniskin:) Jokainen omaa tahtiaan:)

    VastaaPoista

Viisas ja vittumainen - kävelevä näyttämötaiteeni.

"Ei hyvä tavaton miten ylimielinen tyyppi"  - oli ajatukseni aviomiehestäni, kun kaksi ja puoli vuotta sitten työkeikalla ensi k...