Siirry pääsisältöön

Hiihtokaverin karkoitusrukous ja muuta urheiluhuumaa.

En tiedä elänkö mä tässä nyt jotain "kuin viimeistä päivää" -vaihetta kolmenkympin (HÄLYTYS - KRIISI -HÄLYTYS) lähestyessä vai mistä tässä uusien kokemuksien keräämisessä nyt on kyse. Mutta kerta kun näin pitkälle on syövästä huolimatta päästy, niin elämä risaseks vaan!

JOTEN - saanen esitellä...
Ihanat lainamonot <3

Hiihto - check
Josko se nyt edes etäisesti kyseistä lajia muistutti.
Yllättävän paljon mahtuu kiukkua ja turhautumista yhteen pieneen sutturaan.
Matka ei ollut pitkä, mutta kesti vaivalloiset 50 minuuttia. Tuon tuskaisen ajan jälkeen oli jo vähän epäselvää, tulenko sittenkään näkemään sitä kuuluisaa kolmeakymppiä, joten oli kertakaikkisesti pakko luovuttaa.
Jos kuitenkin jotain positiivista, niin en kaatunut kertaakaan (kiitos sauvojen).
Tähän lajiin muodostui kuitenkin samanlainen viha-rakkaussuhde, kun juoksuunkin.
Vihaan tehdä sitä, mutta rakastan tunnetta, joka siitä loppujen lopuksi tulee.

Aion siis lähteä ehdottomasti uudelleenkin, mutta pieni aavistus on, etten tule saamaan hiihtoseuraa jatkossa. Se hiihtokaverin karkoitusrukous meni jotakuinkin seuraavasti:

"Mitä sä siellä vaan viuhdot menemään kertomatta mulle edes mitä mun pitää näillä tehdä??"
"ÄLÄ MENE NIIN KOVAA!"
"Mene sinä edeltä vaan kyllä minä pärjään!!!"
"Mäkin laitan sut joku päivä hevosenselkään ja laukkaan pois paikalta. Siinähän sitte mietit mitä pitää tehdä, jotta pysyt perässä!"
"Älä kato mua - mä en enää liiku jos sä katot!"
"HILJAA!"
Aamen.

Oon niin onnellinen tästä kaikesta muutoksesta, mitä mun elämässä on syövän jälkeen tapahtunut.
Miten paljon asenne liikunnan ja hyvinvoinnin suhteen voikaan muuttua!

Jo ala-asteella vihasin liikuntaa. Välttelin liikuntatunteja milloin menkoilla, keksityllä rasitusastmalla ja muilla tekoselityksillä. Koska en ollut ylipainoinen, en kokenut myöskään tarvitsevani liikuntaa. (YÖK -mikä ajattelutapa)
Ei siis mikään ihme, etten ole varsinainen luonnonlahjakkuus mitä urheiluun tulee.
Hirvittävän noloa se vain on myöntää - varsinkin ihmiselle, joka on puhkunut urheiluhenkeä jo lapsesta asti ja tuntuu taitavan lajin kuin lajin.
Mutta en aio lannistua - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Asennetta vaan kehiin niin kyllä täältä vielä jonkinsortin liikuntaihmeeksi noustaan.
(Ihmehän tämä hiihtokin jo sinänsä oli)

Lenkkikatastrofi
Ja yks pieni halleluja näille ihanan karvaisille velvoitteille, jotka vie meikäläistä lenkille vähän väliä. Siinä ei kuulkaa auta tekoselitykset.
Tämä "Trio Katastrofes" ei kuitenkaan ole lenkkiryhmä helpoimmasta päästä, mutta siitäkin huolimatta, että ollaan melkoinen näky solmuinemme - tästäkin tulee varsin hyvä olo jokaiselle ryhmän jäsenelle <3

Pahoittelut ylitsevuotavast liikuntahurmiosta, mutta sitä tää mun elämä nyt on <3
Kumpa onnistuisin vielä kasvattamaan omatkin lapset tällaiseen vähän liikunnallisempaan moodiin. Lähes 10 vuotiaan neidin mielestä hengästyminen vaan on vähän sama kuin astma.
Ei siis toistaiseksi kovin lupaavat eväät.

Mutta hirvittävän kivaa keskiviikkoa kaikille <3

Kommentit

  1. Tsemppiä hiihtoladulle. Itse aloittelin kanssa hiihdon tapaista liikehdintää ladulla ja 4otesin poikien pyyhkivän ohi mennen tullen halutessaan :) Sitkeesti meinasin treenata että hiihdän ne (11v ja 8v) kumoon talven loppuun mennessä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan loistavaa!! Täytyneekin ottaa pienemmät mukaan ladulle. Varmaan huitelevat myös mun ohi :D

      Poista
  2. Hiihto on ihan parasta! Meillä näyttäis täällä Turun seudulla nyt siltä, että tänä(kään) talvena ei paljoa tule hiihdeltyä, toki toi vatsakumpu tuoss edessä asettaa myös rajoitteita...

    Hiihtämisessä musta treenautuu hyvin koko kroppa ja erityisen hyvin hapenottokyky saa buustia ja kaloreitakin palaa ihan miljoona, vaikka ne nuoremmat siinä ohi meniskin:) Jokainen omaa tahtiaan:)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …