Siirry pääsisältöön

Olipa kerran eevertti.

Teen varmaan jotain megaennätystä nyt lyhyen kirjoitusvälin suhteen, mutta niin oli tapahtumarikas päivä eilen, että on aivan tajuton polte tulla jakamaan tämä "ei mennyt niinkuin strömsössä" - vaihe elämästäni teillekin.

Siitäkin huolimatta, että eilen uhosin mielettömän toimivaa yhteistyötä minun ja uuden mustan kipponi välillä, otin kuitenkin bränikkään kulkupeliini myös vakuutuksen.
(päivän paras ja samalla yllättävin veto)

Kuinka ollakkaan töistä lähtiessäni tapahtui jotain mielenkiintoista (vaan ei kovin yllättävää).

Kohtasin jotain niinkin ihmeellistä kuin liikennevalot. Tämän häkkyrän punainen väri ei kuitenkaan herättänyt kipon kuskissa minkäänlaista vihiä siitä, että olisi tarpeen pysähtyä. Myöskään punaisiin valoihin jo pysähtynyt edellä ajava auto ei sekään laittanut vielä hälytyskelloja soimaan. 

Oikeastaan hälytyskellot (voi kai sitäkin jonkin sortin kilinäksikin kutsua) soivat vasta siinä kohtaa kun olinkin jo melko tiiviissä paketissa edellä ajavan takapuskurissa. Nappituntumaksikin kai kutsutaan.
Kyllä - rysäytin rekisterikilpeni leiman kauniisti edellä ajavan takakonttiin.
BOOM!

Pikku ehostuksen jälkeen kyllä se kippokin vielä kevään näkee.

Kuin ihmeen kaupalla pääsin kuitenkin lopulta myös kotiin ja taisin mainita jotain jo ennakkoon siitä eilisillan ohjelmanumerostakin.
TATTADADAA! Saanen esitellä.....
musta lehmä
.....Kas - ystävämme musta lehmä tovereineen.

Jotta palaneen haju ei varmasti olisi kohdistunut vain keittiöön, oli myös mainio idea alkaa lämmittää puusaunaa avaamatta hormipeltiä. Koko talon kattava savustus oli taattu.

Niin että joko ne "Vuoden Eevertti" palkinnot oli jaossa?

Tänään vuorossa olisi piparkakkutalo - tuskin maltan odottaa.

Kommentit

  1. Reps :D Kiitos illan nauruista..

    VastaaPoista
  2. voi että oli hauska kuvaelma yhelle päivälle,mutta sitä joskus sattuu ,kyllä minulla oli iloinen lukuhetki,kiitos
    T: Aljuska

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …