Siirry pääsisältöön

Kel onni on...

Jumanpuudeli nyt se joulu on jo takana!
Eipä sitä ihan valtavia määriä ehtinyt stressaamaan, kun ei asiaa sen enempää ajatellutkaan etukäteen. Vaan kyllä se silti on jokseenkin helpotus että seuraavaan on taas vuosi aikaa.

28 aikaisempaa vuotta olen viettänyt perinteistä joulua vanhempieni luona ja niin tein myös tänäkin vuonna. Äitini on "ei ihan vain pikkusen kilahtanut, vaan aivan järjettömän kilahtanut" -jouluihminen.
Olen yrittänyt monesti ihmisille kertoa, miten lapsuudenkotini on joka vuosi koristeltu viimeistä piirua myöten Jouluksi ISOLLA JIILLÄ.
Annetaanpa pieni esimerkki äidin ja iskän jouluisesta keittiön ikkunasta. Ja sen verran mainittakoon, että näihin ns. "tykkäämispipareihin" on myös lapsien (puolisoineen) ja lastenlapsien lisäksi päätyneet myös koirat sekä exät (mikäli yhteisiä lapsia) uusine puolisoineen.

Tykkäämispiparit
Jos luulitte, että tämä oli Joulua isolla JIILLÄ - olitte väärässä. Tänä vuonna äiti meinaan räjäytti potin - väkertämällä tonttulakit myös ÖLJYILLE ja KASTIKKEILLE.

Jouluinen öljyperhe
Kiitos äiti jälleen täydellisestä Joulusta - ja hyvistä nauruista.
<3

Eilen siinä yhteisen pöydän ääressä istuessa tuli taas hoksattua, miten hitokseen suuri onni mulla on hyppysissä.
Meidän perheellä on yksi valtavan iso rikkaus (ja voimavara) joka oli itseasiassa mun syöpätaipaleenkin henkinen pelastus.
Kyky nauraa itselle ja omille heikkouksille. (Ja sille perkeleen syövälle)

Meidän perheessä huumori on ronskia ja piikittely kuuluu vahvasti yhteisiin hetkiin, joissa jokainen saa kyllä osansa.
En tiedä kasvatettiinko meidät naljailevassa ympäristössä, vai tuliko meistä lapsista vaan sattumalta harvinaisen **ttumaisia, mutta rikkaudeksi se luokiteltakoon.
Hymyä, naurua ja iloa ei tästä kokoonpanosta puutu ja siitä olen enemmän kuin onnellinen <3


P.S. Joulu vei peekele mun äänen - ettei olis joku vihje?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …