Siirry pääsisältöön

Kypäräkuohu!

Nyt on kyllä venynyt kirjoitustauko aivan luvattoman pitkäksi! Skarpin paikka - vaikka mitäpä sitä tyhjää höpisemään...

Crossfit -alkeiskurssi suoritettu "kunnialla" ja ensi viikolla alkaa sitten jatko-osuus. Laji on kyllä varsin mieleinen, mutta jatkaminen jatkokurssin jälkeen lienee tällä hetkellä mahdotonta. Ei ole ilmainen laji ei...
Alkukevät mennään siis lompakkoystävällisemmin - mm. lenkkeillen. Jonkin sortin lihaskuntotreenejäkin olisi hyvä väkertää. Tässä riittää suunnittelua.

Nyt on pakko avautua asiasta, joka kertakaikkisesti saa mieleni kiehumaan. 
Taittaessani työmatkaani pyörällä tai kävellen, vastaani kulkee valtavasti pieniä ja isompiakin pyöräileviä koululaisia. On äärimmäisen huolestuttavaa, että valtaosalla näistä pyöräilijöistä ei ole kypärää päässä.
Ensimmäinen ja tärkein kysymys lienee MIKSI? 
Siksikö, ettei lapsi halua sitä syystä tai toisesta pitää vai siksi, ettei kypärää ole?
Heti tuli mieleeni, että miksi ihmeessä vanhemmat eivät huolehdi, että lapsi ja pyörä eivät poistu pihasta yhtä matkaa, ennen kuin kypärä on päässä? 
Hetken päästä jo tajusin, etteivät monetkaan vanhemmat ole tietysti kotona vahtaamassa kypärän sijaintia lasten lähtiessä kouluun. Silti sitä jotenkin ajattelee asiaa vain simppelimmin - pyörä ei liikahdakaan pihasta jos kypärä ei ole päässä. PISTE.
Ja ohjeita noudatetaan.PISTE.

Vieläkö lapset ajattelee kypärän olevan "tyhmän näköinen"? Jos näin, mistä se malli tulee? Meiltä vanhemmilta?
Jep - valitettavan moni vanhempikin jättää kypärän laittamatta ihan vain ulkonäkösyistä eikä liene ihme, että sama ajatusmaailma välittyy helposti lapsiin.

Haastankin tällä kertaa kaikki vanhemmat miettimään näinkin halvan henkivakuutuksen tärkeyttä. 
Käytetään kypärää ja katsotaan että lapsosetkin käyttää. <3
P.S. Niitä on nykyään vaikka ja minkämoisia. Näppärimmät voi vaikka vähän tuunailla...

Tässä tämän illan "saarnat" :) Nauttikaahan viikonlopusta <3

yllättävä saunakaveri <3

Kommentit

  1. Kun pienestä pitäen kypärä "kuuluu" yhteen pyörän kanssa, ja sen toteutusta pienestä pitäen vaaidtaan ja vahditaan, niin kouluikäisinä ne eivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Ihan sama juttu kuin, että auto ei liiku ennen kuin turvavyöt on kaikilla kiinni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todentotta! Tässä on järkevää puhetta! :)

      Poista
  2. Joo, se kypärä on niin tärkeä. Olen työssäni tavannut mm. nuoren naisen, joka oli kaatuessaan lyönyt päänsä ja sokeutunut sen seurauksena. Piuhat silmien ja aivojen välillä eivät vaan enää toimi. Ja kun ne onnettomuudet voivat tosiaan olla muiden aiheuttamia; ei auta, vaikka kuinka kokisimme olevamme itse taitavia ja tarkkoja pyöräilijöitä, autoilijoita jne. Ja kuinka kauheata se sitten olisikaan kuulla se, että kypärä olisi pelastanut...tms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kamala :( Se kuuluisa jälkiviisaus... :(

      Poista
  3. Töihin mennessä ajoin koulun ohi...näin miten lapset ajoi kypärä pyörän tangolla roikkuen. Ilmeiseti kypärä laitetaan kotoa lähtiessä..sitten riisutaan ja taas, kun mennään koulun lähelle laitetaan kypärä päähän..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ilmiö lienee myös yleinen. Todella todella harmillista :(

      Poista
  4. Alakoulun ajan tuntuu kypärä pysyvän ihan hyvin päässä, mutta yläkoululaisita kypärä löytyy murto-osalta. Ja sama juttu on aikuisilla! Jo omassa perheessäni: isäntä ei kirveelläkään laita kypärää päähänsä. Lapsilta kyllä vaaditaan kypärän käyttämistä, mutta kyllä se minusta hieman vesittyy sillä, ettei toinen aikuinen näytä esimerkkiä.

    Sen verran ovat vielä pieniä, etteivät osaa kyseenalaistaa asiaa. Odotan mielenkiinnolla.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …