Siirry pääsisältöön

Mitäs nyt?

Yksinäisten iltojen polttava puheenaihe - mitä ihmettä sinkkuihmiset tekee kaiket illat?
Sohva on alkanut tulla itselleni jo liiankin tutuksi ja adhd luonne yrittää nostaa päätään.
Mielessä vain yksi kysymys: "Mitä tekis?"
Niin - jostain syystä aikaa on mutta pyykit eivät peseydy, astiat eivät kulkeudu tiskikoneeseen, villakoirat ei pyöri imuriin, ja koira vain on ja pysyy likaisena.
(Tänään tosin skarppasin koiran kanssa ja laitoin suihkun laulamaan. Nyt mielessä vain yksi kysymys: Kumpi haisee pahemmalle - likainen vai märkä koira?)

Koska illat kuluvat olohuoneen seinien sisällä, ei liene mahdotonta että yksi kaunis ilta (epätasapainoisen) mieleni täyttää järjetön sistusvimma ja pesänrakennusvietti. Sekään ei liene mahdotonta, että vain puoli tuntia ennen huonekaluliikkeen sulkemisaikaa pakkaan lapset autoon ja kiiruhdan lunastamaan kotiimme täydellisen maton tähän möllötyksen valtakuntaan. Nyt kelpaa möllötellä (ja koittaa rauhoittua) <3

Tauti alkaa olla selätetty, joten maanantaina alkava Crossfit odottaa. Liikuntaa tässä kyllä jo ollaankin vailla - sillä jos jollain on terapeuttiset vaikutukset.

Liikunnasta puheenollen...
On aika mielenkiintoista, että me ihmiset (minä mukaan lukien) vouhkaavat hyötyliikunnan tärkeydestä ja viisaudesta. Valitaan rappuset hissin sijaan ja kenties taitetaan työmatkatkin jalkavoimin. 
Vaan pistinpä merkille tässä taannoin kauppareissulla mielenkiintoisen ilmiön parkkipaikkakäytöksestä.

Kukapa meistä autolla liikkuvista ei havittele sitä täydellistä paikkaa marketin pääovien välittömästä läheisyydestä? Kaukaa jo bongaat sen paraatipaikan ja juuri kurvatessa paikalle kiroat sen olevankin invapaikka. Ei muuta kuin uutta paikkaa metsästämään - invapaikan välittömästä läheisyydestä tietenkin.
Saatat käyttää järjettömästi aikaa (erityisesti kauppakeskuksien parkkihalleissa) päästäksesi mahdollisimman lähelle ovia ja pyörit jopa ympyrää kuin ihmettä odottaen, että joku parhaan paikan saanut poistuu ostoksilta. Pahimassa tapauksessa käydään vielä jonkun toisen intohimoisen paikkametsästäjän kanssa kilpailua siitä täydellisestä parkkiruudusta.
Tässä kohtaa herää vain kysymys MIKSI?

Kuinka hitokseen paljon aikaa (ja vaivaa) me säästettäisiin, kun suosiolla kurvattaisiin suoraan sinne parkkialueen tyhjimpään nurkkaan ja kuinka hitokseen kivasti siinä saisi taas sitä kuuluisaa hyötyliikuntaa kun käveltäisiin sieltä ostoksille?
Heittäytykääs oikein villiksi ja kokeilkaa joskus ;)

Tähän hätään ei muuta raportoitavaa - päivä kerrallaan kohti eheämpää elämää <3

Karvainen kotiterapeutti <3

Kommentit

  1. Märkä koira haisee ....märältä koiralta...:))
    Voi miten tutulta kuullostaa tuo parkkipaikan haku...:D

    VastaaPoista
  2. Kaikkein pahimmalta haisee sianpas-...ulosteessa pyörinyt koira... Mun iso ja pitkäkarvainen briardini rakastaa näitä jätöksiä ja ah miten ihanaa kun sitä pelloille levitetään ja pääsee sinne oikeen hinkkaamaan itseään. Mikään ei tee niin hyvää! Tämän jälkeen sitten häntä heiluen omistajan luokse ja ihmetellään, miksi toinen hyppää kiljuen taaksepäin. Ällöttävintä on se pesuhetki, kun saa käsiinsä limaisia kakkakökköjä ja saa lutrata litralla koirashampoota, jos haluaa hajun hälvenevän. Yök! (Ajattelin ilahduttaa sua tällaisella tarinalla, toivottavasti söit just tätä lukiessas. ;D)

    VastaaPoista
  3. mulla taas on semmonen tapa, koska inhoan yli kaiken ahtaita parkkipaikkoja, niin ihan suosiolla jään sinne kauemmaksi... tai sit käy kaupassa siihen aikaan kun siellä ei vielä/enää(yleensä kyllä kallistuu tuohon enää vaihtoehtoon) ole ruuhkaa... mut mies taas kurvaa niin liki ovia kuin vaan mahdollista ;)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Avajaisten jatko-osa

Nyt kun edellisen postauksen tunnetilat on loihdittu arkisempaan moodiin, lienee hyvä aika jatkaa kertomusta pyhän yksiön avajaisista. Varoituksen sana kuitenkin teille siveyden sipuleille, joiden henkimaailmassa vauvat saapuvat yhä haikaroiden toimesta. Tämän tarinan jatko-osa sisältää myös ripauksen verta, hikeä ja terttutarhaa.
Palataan kuitenkin vielä synnytysalustalle, jossa näitä edellä mainittuja todellakin on nähty vilahtavan.
Rääpäleen ollessa ensi kertaa vasten arpista rintaani en voi kiistää, etteikö automaattisesti käynnistynyt "missä tissi" -leikki olisi hieman kirpaissut sisintä. Löysin itseni selittelemästä minuutteja vanhalle pojalleni meijerin epätoivotusta ja ennenaikaisesta sulkeutumisesta. On kuitenkin oltava kiitollinen toisten äitien luonnollisesti tarjoamista meijerituotteista vasta-aineineen.
Tässä kohtaa haluankin muistuttaa teitä ylituotannosta "kärsiviä" äitejä – luovuttakaa arvokasta tuotettanne sen sijaan että kaadatte sitä viemäristä …

Kiitos syöpäklinikka. Ja haima.

Voi pojat mikä päivä! Eilisen sokerirasituslähetteen motivoimana varasin tälle aamulle ajan tuohon kaikkien aikojen kidutustestiin. Runsas lapsiveden määrä ja pojan valtaisat posket olivat saaneet mieleni harhailemaan raskauden aikaisen diabeteksen peloissa ja halusin asialle selvyyden.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että ennen sokerirasitusta pitää olla täysin syömättä ja lähes juomatta 12 tunnin ajan.  HALOO! Minä öiden tacomestari en pysty olla syömättä edes kahta tuntia! Voin myös vakuuttaa, ettei ollut vuosisadan idea yrittää taltuttaa nälkää viimeisten minuuttien aikana ennen paastoa Bigmac bursalla. Jano moninkertaistui yön aikana eikä sallittu "lasi vettä" juurikaan lohduttanut. Kyllä siinä tuli Kari Grandia ikävä.
Hormoonien, paaston ja lasten ensimmäisen arkiaamun luoma combo oli kertakaikkinen katastrofi. Kaiken kruunasi kuitenkin soitto aamuruuhkasta laboratorioon, johon ilmoitin vain myöhästyväni kymmenen minuuttia. Laboratorion asiakaspalvelija otti pyyntöni…

Roomalainen kynttilä

Tulee aikoja, kun on niin paljon sisältöä elämässä ettei ehdi kirjoittaa sanaakaan.
Tai aikoja, jolloin sisältö elämässä rajoittuu univelan ja paskavaippojen suppeaan välimaastoon, eikä sijaa pienellekään ajatuksenjuoksulle löydy. Elämme kaikkea tätä.
Todistakoon seuraava tositapahtumiin perustuva raportti vakavan "aivosolujen heitteillejätön."
Vein tänään poikani kaverisyntymäpäiville ulkoistetun palvelun pisteeseen. Paikalle sattui samaan aikaan mieshenkilö, joka kohteliaasti ojensi kätensä: "Morjens. Kari, Jonin isä." Johon lienee täysin luontevaa vastata "Noora, Kaapon isä." 
Luulin tämän olevan nolojen tilanteiden kohokohta, mutta aina vain parani Karin tiedustellessa, oliko "Santeri-sankari" jo saapunut.  Santerista en tiennyt, mutta sen tiesin, että oltiin tulossa Eeron syntymäpäiville. 
Yhteenveto näyttää siltä, että tuon kiusallisen minuutin aikana esittelin itseni juuri poikani isänä henkilölle, jonka jälkeläinen oli menossa Santerin …